Israel Tiitisen (s. 1834) ja Sofia Liimatainen (s. 1830) vihittiin Rautalammin seurakunnassa 24.5.1854. Esikoispoikansa Otto syntyi 22.4.1854 ja kuoli huhtikuussa 1855. Seuraavaksi 14.2.1856 syntynyt Kaarle kasvoi aikuiseksi ja kirjoitti aikanaan muistelman elämästään, joka alkoi
Eräässä paikassa Hämeen koillisimmassa kulmassa on kaikinpuolisesta edistymisen innostaan, elämän siveydestään ja tapain yksinkertaisuudestaan tunnettu vähäinen V:n seurakunta. Jokseenkin sen keskipaikoilla on suuren kyläkunnan syrjässä kauniilla ylängöllä lähellä maantietä punaiseksi maalattu talo. Se on syntymätaloni, jonka omistajina vanhempani silloin olivat. Olen heidän lapsistaan järjestyksessä toinen, mutta kun vanhin veljeni oli vuoden vanhana kuollut, olen eloon jääneistä lapsista vanhin. Olen syntynyt helmikuun 14 p:nä 1856. Minua nuorempia lapsia oli kaksi.
Syntymätalossani emme kauan asuneet. Vaikk'ei mitään pakkoa olisi ollut, myi isäni vastoin äitini tahtoa talonsa ja erotti kaupassa itsellensä samalla maalla olevan torpan. Hiukan vielä muistan sen kun muutimme mainittuun torppaan asumaan. Se tapahtui minun ollessani kolmannella ikävuodellani.
Tästä muutosta ei ole jälkeäkään Rautalammin ja Vesannon kirkonkirjoissa. Niiden mukaan Israel Tiitinen oli vuoteen 1867 torpparina Vesamäen Riivikonmäen torpassa ja sitten Joenkorvan torpassa. Myöskään lasten määrä ei vastaa muistelmaa, sillä Kaarlen jälkeen syntyivät August 1.12.1858 (kuoli 6.9.1875), Daniel 30.11.1861 (kuoli 30.1.1866), Otto 22.3.1865, Mariana 20.6.1867 ja Nestor Johan 3.3.1871 ja Hilda Karolina 15.6.1874. Kaikkien kasteisiin Israel on merkitty torppariksi saman talon maille.
Myöhemmässä perhepiirilleen tarkoitetussa muistelmassaan Kaarle Wesala kuitenkin kertoi samoin, hieman toisin sanoin:
Vesannon pitäjän miltei keskipaikoilla on Vesamäen kylässä Hepola-niminen talo, jonka saunassa olen saanut ensikerran nähdä päivänvalon helmikuun 14 päivänä v. 1856. Tämän suuren talon omistajana oli silloin isäni Israel Tiitinen, [...] Ollessani kolmen vuoden vanha, myi isäni polkuhinnasta talonsa ja muutti perheineen saman talon maalle peninkulman päähän riivikon sydänmaalla olevaan Mäenpää-nimiseen torppaan, jota ymparöivat melkein joka puolelta jylhät honkametsät. Naapureina oli pari kolme torpparähjää ja nekin olivat metsien sisällä; ainoastaan kapea jalkapolku johti niihin.
Tiitisten sukutalon lainhuutojen läpikäynti paljastaisi oliko Israel Tiitinen oikeasti ehtinyt olla talon omistaja ja myyjä. Julkaistun muistelman seuraava pätkän pitäisi sijoittua Riivikonmäkeen/Mäenpäähän:
Uuteen paikkaan muuttaessa olivat vanhempani vielä hyvissä varoissa, vaan kun paikka oli melkein asumaton ja viljelemätön, niin kartanon rakentaminen ja työpaikan kuntoon saaminen nielivät pian kaikki entiset varat. Kun sen lisäksi tuli useita katovuosia, niin että kylvöt tuskin siementänsä antoivat takaisin, seurasi pian sangen suuri köyhyys. Petäjänkuorta piti syödä ympäri vuodet; tuskin puoleksikaan riitti niihin oikeata viljaa sekoittaa. Puute oli joka-aikaisina vieraina ja elämän kovuus leppymätönnä vihollisena. Sen ohessa lisääntyi myös velkoja yhtä mittaa, vaikka suuri joukko vaatteita y.m. vaihdettiin syömiseen. Vihdoin karkasivat velkojat isäni kimppuun ja saivat sen aikaan, että pakkohuutokaupalla myytiin kaikki omaisuutemme ja karjamme yhtenä päivänä. Silloin olin noin 6-vuotias. Sangen surkea oli kohtalomme, kun kaikinpuolinen tyhjyys tuli elämiseemme.
Jos muistelma on kronologinen, niin Kaarlen ollessa alle 10-vuotias:
täytyi minun ryhtyä elatuksen hankkimis-keinoihin vanhempaini avuksi. Se tapahtui siten, että keväisin sulan tultua olin päiväkaudet heidän kanssaan petäjiä kuorimassa läheisillä kankailla. Kotia lähteissämme väänsimme aika tarakat silpasista petäjistä kuorituita levyjä selkäämme. Minä, joka olin vielä heikkovoimainen, tahdoin usein kuormani alle väsyä ja koetin väliin itkusta saada voimain lisäystä. Kotia päästyäni sain väsyneitä voimiani vahvistaa huonolla "petäjä-rieskalla."
Julkaisemattomassa muistelmassa kuvattu savupirtti vuoden 1865 paikkeilla kuuluu Riivikonmäkeen/Mäenpäähän:
Meidän pirttimme (tupamme) oli jotenkin iso, noin 7 metriä pitkä ja jokseenkin samanverran leveä. Lattianalus oli varutettu, kuten kaikkialla oli tapana n.s. multapenkeillä. Rossilattioita ei silloin tunnettu. Uuni (savuuuni), josta kaikki savu lämmitettäessä tuli sisälle, oli aika suuri. Sen päällys oli tasainen, jossa saatiin oleskella ja makoillakin joutohetkinä. Uunin alaosassa oli kahdella sivulla noin puolen metrin korkuinen hirsistä tehty seinä, joka ulkoni etupuolelta niin paljon, että siitä muodostui yhden paksun veistetyn hirren levyinen istumapaikka. Sitä sanottiin pankoksi ja se oli lapsille mieluinen oleskelupaikka. Kun oli kylmä, noustiin pankolle, jollei tahdottu uunin päälle kiivetä. Pankon jatkona oli liesi. Se oli jonkinlainen litteistä ohuista kivistä uuninsuun kohdalle pankon hirteen koverrettuun kuoppaan muurattu syvennys, joka oli samalla uunin arinan välittömänä jatkona. Tähän saatiin uunin lämmittyä hiipyneet hiilet vetää. Tässä "liedessä" myös usein keitettiin. Tuvan kolmessa seinässä oli pienillä lasinruuduilla varustettu akkuna ja lisäksi yhdellä seinällä luukulla suljettava ikkuna. Seinällä oli pitkät, aika jykevät penkit.
Kirkonkirjoissa näkyneeseen muuttoon vuonna 1867 sopii julkaistu kuvaus
Kun köyhyys vaan yhtämyötänsä meillä herrasteli ja eläminen näytti tulevan jo aivan mahdottomaksi sillä paikalla, päätti isäni, vastoin äitini tahtoa, muuttaa pois. Sillä paitsi että silloinen paikkamme oli muita elämän ehtoja vailla, oli se päälle päätteeksi semmoisessa sydänmaassa, että lähes puoli peninkulmaa oli likimmäiseen taloon, huomioon ottamatta muutamia mökkirähjiä, joista ei voinut tarpeessa apua saada. Majanmuutto tapahtui kohta. Myytyänsä entisen paikan jommoiseenkin hintaan, hankki isäni uuden asuinpaikan jonkun matkan päässä edellisestä, hyvän kalaveden rannalla. Siihen muutimme kun olin 12-vuotias. Sain siis jo alkaa kolmannella paikalla elämistä. Se paikka oli kaikin puolin parempi edellistä. Olihan muun muassa kalastaminenkin siinä jonkunlaisena elatuksen apuna; se etu meiltä ennen tykkänään puuttui.
Jonkunlainen elämisen toivo, niin pian kuin työpaikat oli alkukuntoon saatu, alkoi olla köyhyyden ja muun surkeuden rasittamalla perheellämme, kunnes pian Jumalan ankarasti rankaiseva käsi kohtasi sekä meitä että kaikkia maamme asujamia yleensä. Se tapahtui siten, että Luoja salli tulla ikimuistettavan nälkävuoden maallemme 1867-68.
Lähteet
Rautalampi RK III 1852-1861 s. 298, LK II 1852-61 s. 501; Vesanto Vesanto RK 1858-68 s. 144, 143, 1869-1878 s. 224, LK 1858-68 s. 143, 144, LK 1869-78 s. 230
Kaarlo Wesala. Waikka kokee, eipä hylkää Herra. Tosikuvaus erään kansanlapsen elämän taistelusta. 1892
Kaarlo Wesala: Muistiinpanoja piirretyt pitkän elämän taipaleella, vaihtelevista aiheista. Kuortaneella 1935 päivätty käsikirjoitus. Verkkojulkaisu 26.12.2010
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti