tiistai 1. maaliskuuta 2022

26. kuukausi jatko-opiskelijana

Tuulispään
laskiaisnumeron
kansi 1922
Helmikuun alussa piti laittaa menemään tammikuussa työstetty teksti Opinahjon sisäiseen seminaariin. Vaikka aikaa oli ollut tekstin pituuteen nähden runsaasti ja vannoin itselleni tällä kertaa tekeväni viimeistelyt kunnolla, niin... En myöskään ollut ehtinyt lepuuttamaan tekstiä hetkeäkään, joten kommentteja seminaarissa saattoi odottaa suurella jännityksellä, kun en oikeastaan (taaskaan) tiennyt, mitä olin kirjoittanut.

Seminaarisessiossa ei siis yllättänyt, että tekstistä oli taas löytynyt kirjoituksellisia helmasyntejäni. Mutta varsinaisesta esityksestä en saanut pahempaa kritiikkiä. Kylläkin hyviä kohennusvinkkejä.

Tai näin ainakin tulkitsin. Palautteen vastaanotossa olen jatko-opiskeluaikana kokenut haastavimmaksi tulkinnan. Kommentit sekä Opinahjossa että sen ulkopuolella akateemisessa maailmassa esitetään (enimmäkseen) niin pehmeällä kielellä ja suhteutettuna työn/tekijän kehitysvaiheeseen, että en jaksa uskoa, että kaikki pointit ovat ainakaan itselleni tulleet läpi. Olin superylpeä itsestäni kun eräässä Opinahjon ulkopuolisessa tilaisuudessa tajusin monisanaisen ja kiltillä äänensävyllä annetun kommentin tarkoittaneen aikuisten oikeasti "mitä h*lvettiä oikein kuvittelet olevasi tekemässä?" 

Mutta silloin kyse oli toisen väitöskirjatutkijan paperista, josta olin itsekin samaa mieltä. Itselleni annetun palautteen kanssa olen solmussa kuin amatöörikremlologi. Jos jostain ei sanota mitään, onko se ok vai niin täysi katastrofi, ettei nähdä tarkoituksenmukaiseksi koskeakaan?

Tähän olisi pitänyt/voinut oppia tutkijaseminaarissa, mutta se ei kokoontunut keväällä 2020 ja syksyllä 2021 kuin kerran, joten varsinaista rutiinia ei ole päässyt muodostumaan. Toiminnasta pitäisi kertyä 10 op eli 270 tuntia, mikä alkaa hieman huolestuttaa. Jos lasken yhteen kaiken mahdollisen, olen kahdessa vuodessa ja kahdessa kuukaudessa ollut mukana 31 paperin käsittelyssä, joiden kesto on joko 45 min tai puolitoista tuntia. En ole kellottanut lukuaikaani, mutta tuskin montaa kertaa olen tavannut paria tuntia kauempaa, joten tavoite on vielä kaukana.

Mahdollisesti olisi pitänyt lukea kaikki huolellisemmin? Twitterissä on alkuvuodesta ollut hyviä ketjuja akateemisesta työstä, joista yhdessä Maria Pietilä kysyi "Tutkijatyypit: kuinka kauan teillä keskimäärin kestää arvioida tutkimuskäsikirjoitusta (artikkelikässäri tms.)? Mikä on kohtuullinen aika käyttää tähän tärkeään, mutta ei-palkittuun, "näkymättömään" hommaan?" Vastaukset olivat kaukana "parista tunnista". 

Pietilä tarkoitti vertaisarviointia, mistä ei makseta mitään, mikä on ollut itselleni selviö, mutta Ville-Valtteri Visurin aloitus "Tutkimustyön arvostuksesta ja tuloeroista: väikkärin tarkastus viikonloppuhommana / korvaus 400 e  / tarkastukseen menee 20 h / rajaveroaste yli 50 %  / -> nettona alle 10 e/h vkl-työstä, johon vaaditaan dos. pätevyys." sisälsi uutta tietoa samoin kuin sitä seurannut vilkas keskustelu. Jota nyt hakiessani löytyi myös Joni Kämäräisen ehdotus luopua esitarkastuksesta kokonaan.

Kolmas mieleen jäänyt keskustelu alkoi Tuomas Äystön twiitistä 

Tieteellinen kirjoittaminen on siinä mielessä vapauttavaa, että tekninen muoto määrittää kaikkea tekstissä niin vahvasti. Tekstin ei tarvitse olla kirjallisesti kaunista, koska lukija odottaa lähinnä selkeää argumenttien esittämistä. Toki kukin voi halutessaan nostaa omaa rimaa.

johon totesin "Historian puolella vaaditaan muodon lisäksi lukuelämystä." Sain tukea m.m. Laura Nissiniltä: 

Kaisan linjoilla. Antiikintukimuksen pitkään perinteeseen kuuluu kirjoittaa kaunista tiedeproosaa joka vielä käy läpi kaiken aiemman tutkimuksen. Julkaisuperinne ei vain tulosten raportointia vaan "oppineisuuden osoitus". Selittänee julkaisutahdin hitautta esim. luonnontieteisiin verrattuna

ja Ville Laakkoselta

Historia ja antropologia ovat tässä suhteessa ehkä vähän samanlaisia, että tietyssä mielessä lukija on tarkoitus "viedä" sinne, mitä tutkimus käsittelee. Sain jo kandiopiskelijana ohjeen, että kirjoittaakseen hyvää etnografiaa kannattaisi lukea kaunokirjallisuutta.

Varmuuden vakuudeksi Markku Kuisman 70-vuotisjutun lopetus Hesarissa:

Hyvää kirjoittamisen taitoa hän on aina arvostanut ja edellyttänyt myös oppilailtaan ja kouluttamiltaan tutkijoilta yliopistolla. Historia ei missään nimessä saa typistyä pelkkien tosiasioiden kaivamiseen ja esiintuomiseen. Kynän on oltava hallussa.
”Kuten on kuvattu, historiantutkimus liikuskelee jossakin runouden ja tieteen välimaastossa. Ja siellä pysyköön.”

Kirjoittamiseen päästyä, alussa mainitun seminaaritekstin palauttamisen ja käsittelysession välissä en pitänyt tavanomaista taukoa vaan hypppäsin suoraan toiseen tekstiin, joka käsiteltäisiin maaliskuun alun tutkijaseminaarissa. Pohjana oli raakaversio viime keväältä, mutta viime vuoden lopulla löytynyt kirjallisuus tarjosi siihen uusia ulottuvuuksia, mikä teki kirjoittamisesta sekä mielenkiintoista että haastavaa. Työstö jatkui kuun loppuun.

Kirjoittamisen lomassa yritin setviä asunnon kirjakasoja ja etsiä sekä tilkettä väikkäriin että kirjoja, jotka voisi palauttaa kirjastoon. Tilkettä kertyi ilahduttavasti jopa kirjoista, joilta en odottanut mitään, joten käsis on nyt aika täydellinen tilkkutäkki. Kokonaiskuvan hahmottamiseksi tein oheisen graafin, jossa ei pienessä koossa "ei aloitettukaan" ja "vain raakaversio" erotu toisistaan, mutta ehkä se onkin lähempänä totuutta. Miniruudutetut osuudet ovat raakaversiota pidemmällä, mutta vaativat huomattavasti duunia. Yhtenäisellä värillä maalasin luvut, joissa runko on kunnossa, mutta fiksauksia vaaditaan. Onneksi on vielä 22 kuukautta opinto-oikeutta jäljellä.

P. S. Twitter-ketjuja etsiessä tuli esiin tutun tutkijan väitöskirjaa tehdessään pitämä pilapiirrosblogi Väitössika. Tietoni historian väitöskirjatutkijoiden tuoreesta blogistaniasta ovat myös täydentyneet. Juuso Järvenpään blogi Tutkimuksen rönsyjä & liepeitä "suomalaisen esoterian ja uskonnon historiasta & hieman muustakin" on pyörinyt jo kesästä 2019. Antiikin Rooman herjauksia ja stereotypioita tutkiva Joonas Vanhala kirjoittaa blogia Patinaticum.

Suomen historian  tohtorikoulutettavat Turussa kirjoittavat yliopiston blogiin Lastuja suomen historiasta. Tuoreimpia esimerkkejä

Ei kommentteja: