Matka-innoissaan puhalteli höyryä veturi, levotonna se kimakalla äänellään kirkasi joskus. Hevonen hevosen perästä lennätti matkustavaa yleisöä rautatien asemalle, joka jo ennestäänkin kiehui ihmisiä täynnä kuin muurahaispesä. Eivät ne sentähden kaikki kumminkaan matkustavia olleet — toiset olivat tuttaviaan ja ystäviään saattamassa, toiset kirjeitä tai kääreitä postiin tuomassa, kolmannet muita katsomassa ja itseään näyttämässä ja neljännet, viidennet... mitä varten lienevät tulleetkaan. Mitä kirjavin näytelmä tarjoutui tässä katsojalle. Siinä sai nähdä muotileijonia kumpaakin sukupuolta, siinä uuden ajan naisia, siinä pöyhkeileviä rahamiehiä, äkkinäisten matkustajain hätäilemistä, maalaisten ällistelemistä ja sanalla sanoen: levotonta elämää täydessä merkityksessään. Eikä siinä ainoastaan saanut nähdä, vaan sai siinä tunteakin — tuuppailemista, tyrkkimistä, varpaille astumista j. n. e. siinä toinen toiselleen kaikessa sovinnossa tarjoili. Mutta mitä hellimpiäkin puolia tässä näytelmässä esiytyi. Kenenkä kynä voisikaan luettavaan muotoon saattaa, mitä nuo ystävälliset kädenpuristukset, suudelmat, niin innokkaat että huulet ovat vaarassa, ja nyökytykset ja liinojen liehutukset oikeastaan sisältävätkään!... Ja mitä lähemmäksi lähtöhetki joutuu, sitä liikuttavampia saa nähdä. Armoton se on tuo rautatienhallitus, kun se ei anna aivan junaan asti saattaa, vaan jo odotussalissa täytyy erota — ellei tee pieneen varkauteen itseään syypääksi ja pujahda mennä muiden mukana!...
 |
| Axel Lindahlin valokuva Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0 |
Mutta nyt jo alkaa tulevien tulva vähetä. Yksi ja toinen kirjeen tuoja tuolta vielä tulisessa kiireessä juosta hipsasee, melkeinpä sääriltään liikojakin vaatii, jotta perille ennättäisi, ennenkuin postiluukku suljetaan. Muutama matkustajakin vielä tulee ja onneksi se ennättää ostaa piletin, joiden myönti eräiden minutien kuluttua loppuu. Vaan katsos tuonne! Hurjaa vauhtia ajaa vossikka torin ylitse ja pian on hän asemahuoneen edustalla, rouva kärryissään. Tämä, jonka lihavuus todistaa, ettei hän ole turhaan "Jumalan viljaa" käyttänyt, vaan nauttinut sitä vahvistuksekseen, nousee läähättäen kärryistä ja ojentaa ajurille 50 pennin rahan.
— "Markka minulle tulee", sanoo vossikka niin huonolla ruotsinkielellä kuin olisi hän ainoansa pannut.
— "Mutta minä en markkaa anna", virkkoi rouva ylenkatseellisesti ja viittasi asemahuoneen ovella seisovaa tavarankantajaa tulemaan sekä itse aikoi ottaa jotakin pientä laukkua kärryjen istuimelta.
— "Ja minä en anna tavaroita, ennenkuin markan saan", sanoi vossikka kiivaasti, hypäten kuskilaudaltaan alas ja itsepintaisesti estäen sekä rouvan että kantomiehen tavaroita kärryistä saamasta.
— "Mutta 50 penniä on taksa", tiuskasi rouva.
— "Niin, — vaan te seisotitte välillä, kun kävitte puodissa, ja sentähden minun tulee saada markka." "Älkää lähestykö, lisäsi hän, kun rouva yritteli kampsujaan hamuilla.
Nyt pääsi rouvan kieli valloilleen ja selvään kuului, ettei se ensi kertaa irti ollut. Taivas sitä sanojen runsautta! Mutta luultavasti tämä oli leikkiä sen suhteen, mitä hän esim. kyökissä kotonaan "saa suullaan aikaan". Kuuli se vossikka-parka nyt kunniansa! Jo siihen alkoi katupoikiakin y. m. asemalla olevaa yleisöä keräytyä, päästellen itsekukin sanasutkauksiaan lisäksi. Muuan hyväntahtoinen kantomies juoksi asemahuoneesta ja sanoi: "Maksakaa markka, rouva, ja joutukaa ostamaan piletti. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen ajan saa niitä enää ostaa."
— "En maksa, en maksa kiusallakaan! Vai niin minua nylkisivät! Missä on polisi? Hakekaa polisi!"
Kun ei kukaan näyttänyt polisin hakemiseen halukkaalta, eikä polisia näkynyt missään — ne olivat näet menneet perongille kävelemään, ikäänkuin muille olisivat tahtoneet sanoa: pääsemmepäs sitä me! — lähti rouva juosta lönkkäsemään asemahuoneesen ja huusi mennessään: "Polisi, polisi!"
Hetkisen kuluttua hän siellä palasi, polisi muassaan.
Nyt syntyi ankara käräjöiminen, jonka loppujen loppu oli se, että rouvan piti maksaa vossikalle 50 penniä lisää, koska hän oli välillä seisottanut. Vihaisena hän sen vossikalle viskasi, joka huolettomasti pisti rahan avaraan taskuunsa. Nyt ryntäsi rouva pilettiluukulle. Mutta taivahan tasakäpälä! Luukku on kiinni ja myöjä on mennyt hyvällä mielellä pois, kun mokomasta kiireestä on päässyt. Mitäs nyt tehdä! "Tuokaa tavara vaunuun, minä maksan piletistä siellä vaikka viisinkertaisen hinnan", huusi rouva ja juosta lönkkäsi perongille.
Mutta kun onnettomuuksia rupeaa tulemaan, niin niitä tulee monta peräkkäin — on totuus, joka taasenkin toteutui. Juuri kuin rouva pääsi perongille, puhalsi konduktöri pilliinsä ja juna läksi kiitämään matkaansa.
Rouvan tila on paremmin arvattu kuin kerrottu... Jos olisimme kylänkelloja, voisimme lisätä, että hän huomispäivänä matkustaessaan sai huonolla ajopelillä matkustaa rautatieltä kotiinsa, kun sitä vastoin eilen oma miehensä oli tullut häntä vastaan kotipaikan pysäkille. Sen lisäksi vielä mies häntä kelpolailla torui.
Niin, — vihaisena ja tuskastumisesta läähöittävänä palasi rouva kortteeriinsa takaisin huomiseen asti, jolloin hän, kuten jo sanottiin, matkusti. Mainitsemattakin lukija arvannee, ettei hän samalla vossikalla enää ajanut, jolla oli tullut. Päivänsä oli Helsingissä ijankaikkisuuden pituinen ja yönsä uneton — ja kaikki nämä rettelöt teki 50 penniä! Niin, — tarkkuuskaan ei ole hyvä, kun se ei ole paikallaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti