Ihan oikeilla historian luennoilla

Viime vuoden lopulla sosiaalisessa mediassa näin #siksiyliopisto-lapun, jossa muistutettiin yliopiston luentojen olevan julkisia eli kaikille avoimia. Ajattelin "pyh-pöh, ovat kumminkin laittaneet kaikki kurssitiedot jonnekin intranettiin niin ettei niihin pääse käsiksi". Mutta eivät olleetkaan, joten merkkasin muutaman kalenteriin ja keräsin eilen rohkeuteni ja kävin katsomassa miten kuokkijan käy. (TL;DR: ei mitenkään)

Samu Nyströmin kurssi Saunasta Soteen - suomalaisen terveydenhuollon ja lääkärikunnan historiaa käsittelee enimmäkseen 1900-lukua, mutta ajattelin alkuluennon kuuntelulla paikkaavani viime vuonna havaittua parturi-kirurgi-aukkoa. Ihan sinne asti ei kuitenkaan päästy, vaan käytiin läpi humoraalioppia Egyptistä keskiajalle ja hieman suomalaista kansanperinnettä.

Tosin monesti kyllä jo todettiin, että lääkärit ja veitsen kanssa heilujat olivat eri kastia. Siinä ei ollut mitään oppimista, sillä omaksuin tuon brittiläisistä sairaanhoitajaromaaneista viimeistään lukioikäisenä. En tosin sitä, että jako oli peräisin antiikin ajoista.

Muinaisten korkeakulttuurien kohdalta tuli yleisöstä hyvä kysymys. Vaikka ihmisiä ei olisikaan tutkittu ruumiinavauksin, niin eikö eläimien ruhojen käsittelystä herännyt fysiologisia ajatuksia? Ilmeisesti ei. Aineisto ei vastaa kysymyksiin, joita ei esitetä?

Nyström näytti meille Ylen klipit 1960-luvulla haastatellusta kupparista ja minä puolestani kuvitan kansanparannuksen Velikullan numeron 25/1901 näkemyksellä Emil Halosen maalauksesta.

Pysyin penkilläni ja tauon jälkeen Mirkka Lappalainen tuli pitämään kurssin Historiallisten aineistojen tiedonhankinta avausluentoa. Hän totesi, että kurssin nimeä pidetään omituisena, sillä tiedonhankinta mielletään nykyään googlaukseksi. Joka Lappalaisen mukaan "tärkeä taito sekin". Juu, mutta jos yliopistoympäristössä sanaa tiedonhankinta ei a) ymmärretä tai b) ymmärretään vain verkkohakuna, niin jo on aikoihin eletty.

Aiheeseen johdattelevassa luennossa ei tullut mitään uutta asiaa minulle eli ITE-opinnoista ei löytynyt vielä aukkoa. Lappalaisen esittämissä näkemyksissä oli sentään jotain ajateltavaa. Hänestä, jos arkistomateriaali ei ole jossain vaiheessa tutkimusta pelottava (ja/tai vaikeasti hallittava) mörkö, on aihe liian helppo. Ehkä näin, missä tapauksessa minä en ole vaikeaan aiheeseen koskenutkaan. Enkä aiokaan koskea. Jos työmäärä/vaikeus yllättää niin tehdään lisärajaus ja kutsutaan sitä työekonomiaksi. Minulle riittää kunnianhimotasoksi "laskea vessapaperirullia".

Digitalisaation merkityksestä Lappalainen puhui aika paljon. Hänhän on ikäluokkaani, joten selostus digitaalikameran tulosta tuntui täysin tutulta. Mutta saattoi tuntua huvittavalta sille osalle yleisöä, joka ei ole filmikameraa koskaan käyttänytkään.

Lappalaisen esityksen mukaan digitalisaation haittoja arkisto- ja kirjastohengailuun on se, että ei tule yllättäviä löytöjä, kun hakusana vie haluttuun tulokseen. Ilmeisesti haemme aivan eri tavalla. Minulle hakusanat nimenomaan tuottavat yllättäviä löytöjä niin arkistotietokannoista ( jotka "pahempia kuin WebOodi" Lappalaisen mukaan) kuin muistakin paikoista. Jos avaa vain lupaavimman tuloksen, niin ihan on oma häpeä.

Lappalaisen esimerkki Historiallisesta sanomalehtikirjastosta meni aivan yli hilseeni. Tottakai hakutulokset käydään läpi vaikka niitä olisi tuhat tai kaksi tuhatta. (Tai sitten muutetaan aikarajausta. Ks. työekonomia yllä.) Arvatkaapa mitä olen tehnyt kymmeniä tunteja tässä kuussa. Enkä tosiaankaan ole osannut lukea avatulta sanomalehden sivulta sitä varsinaista osumaa huomaamatta kerta toisensa jälkeen jotain muuta mielenkiintoista. Päinvastainen vaatisi ammattitaitoa?