Viime lauantaina oli yksi viimeisistä mahdollisuuksistani tutustua helsinkiläiseen museoon, jossa en aiemmin ollut käynyt.
Väestönsuojelumuseo ei suuremmin mainosta itseään, mutta ulko-opastuksen tarkkuudesta ei voi moittia.
Sisällä pääsi tunnelmaan heti.
Museo ei esillepanollaan varsinaisesti houkutellut, mutta kävin tauluja ja vitriinejä sen verran läpi, että opin uutta. Väestönsuojelutoiminta alkoi pelosta, että ensimmäisen maailmansodan taistelukaasuja käytettäisiin siviilejä vastaan. Vapaaehtoisena kansalaistoimintana alettiin valmistautua tähän. Valtiovalta tuli mukaan vasta viime minuuteilla ennen viime sotia.
Niiden tunnelmiin pääsi "käytävän päässä vasemmalla", jossa luvattujen valokuvien lisäksi oli lavastettuna koti- ja sairaalainteriööri.
Lisäksi tilassa oli pieni väestönsuoja, jossa tunnelma täydentyi, kun "nauha laitettiin päälle". Huomasin, että en tunnistanut vaara ohi -signaalia.
Valokuvanäyttely kertoi Helsingin pommituksista, joista myös laitettiin filmi pyörimään.
Siis kokemuksellisuutta ja audiovisuaalisia elementtejä. Arvelin etukäteen, että ilmaisuus ja yhteys toiseen maailmansotaan takaisi, että en ole ainoa kävijä. Paikan päällä tosiaan oli enemmän porukkaa kuin saman kokoisissa museoissa tavallisena päivänä. Henkilökunnan edustajan mukaan tyypillisesti 5-15 per lauantai, joka on ainoa aukiolopäivä.
Myös miesten suosiossa. Lähtiessäni ovella oli vanhempi ja nuorempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti