Työelämän ja harrastuksen yhteentörmäys

Purin aamupäivän harmistustani Facebookissa:

Työelämän ihmeellisyyksiä osa n.
Joskus ihmiset kuvittelevat, että tallessa on tietoa, jota ei oikeasti ole.
Joskus he ovat varmoja, ettei tietoa ole. Eivätkä kysy. Ainakaan minulta, jonka pääasiallinen tehtävä on ylläpitää kyseistä raportointia. Suo siellä ja vetelä täällä.

Jens Nilsson huomasi oitis, että

Eikös tuo päde myös historian- ja sukututkimukseen kumminkin päin?

Kun minulle on taottu päähän, että koulutuksellani ja työkokemuksellani ei ole mitään arvoa tahi merkitystä historiantutkimuksen arvokkaalla kentällä, vastasin varovasti

Kyllä. Ainakin harrastajatason historian- ja sukututkimukseen.

Jens jatkoi kokemuksen syvä rintaääni tekstistä kaikuen

Mutta on tietty aina mukavampi kertoa, että oikeastaan sopiva faili/lähde on olemassa kuin jankata, että tähän kysymykseen ei voida saada vastausta, koska mitään aineistoa ei yksinkertaisesti ole olemassa. (Mutta kyllähän kaikki maailman tieto jonkun arkiston pohjalla valmiiksi jäsennettynä, ymmärrettävänä ja halutut probleemit ratkaisevana odottaa tutkijaa, jonka se vain pitää löytää)

Näin. Myös työelämässä on mukavampaa antaa eteenpäin valmiin raportin luvut kuin viikkotolkulla istua palavereissa, jossa pohditaan, että pitäisi saada dataa ilmiöstä, jossa ongelmana on nimenomaan se, ettei siitä synny dataa. (Tuskaiset muistot pysyvät ja pysyvät.)

Mutta tärkein opetus siis: kysy äläkä oleta.

Kuva ote NYPL:n Flickr Commonsissa jakamasta valokuvasta.