Seija Sartti aloitti lauantaina ilmestyneessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä otsikon Nimekkäät maanmiehemme alla ”Ennen tiesi suurin piirtein, kuka kuului mihinkin sukuun, kun perheillä oli yhteinen sukunimi.” Taisin päästää ääneen tuhahduksen ennen kuin pääsin yhtään pidemmälle.
Milloinkahan tämä ”ennen” on ollut? Ei 1700-luvulla, jolloin säätyläisnaiset pitivät sukunimensä avioliitonkin jälkeen. Ei 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, jolloin sukunimiä omaksuvat länsisuomalaiset sisarukset saattoivat kaikki valita eri nimet. Tai isä valitsi eri sukunimen kuin poikansa, niin kuin omassa sukunimen-mukaisessa-suvussani.
Suvun määritelmästä puheen ollen – kuuluuko vain nimen mukaiseen sukuun? Ja naisen pitäisi irrottautua syntymäsuvustaan miehensä sukuun? Että tiedettäisiin kuka mihinkin kuuluu? Eikä hankittaisi ”uusia identiteettejä” ”yksilön mielihalujen mukaan”? Kamalaa se oli 1600-luvullakin kun aateliset pääsivät valitsemaan nimiä. Ihan säällinen Wessel oli yhtäkkiä Sabelbyssa. Varsinaista nimien vaihtelun leikkiä sellainen. Ihan kuin olisi pyritty saamaan ”entistä arvostetumpi” identiteetti... Turun akatemian ylioppilaat puolestaan holtittomasti valitsivat sukunimiä sieltä ja täältä, saattoivat vaihtaa pariinkin kertaan ja kirjoittaa kolmella tavalla.
Loppupuolella Sartti toivottaa onnea sukututkijoille ”joilta uhkaa mennä hermo”. Juu, niin meni, mutta ilmeisesti eri syystä kuin kirjoittaja tarkoitti. Sukututkimuksen osaamiseen liittyy nimien hallinta. Se, että emme tiedä mitä etunimeä tai nimimuotoa henkilö käytti. Käyttikö sukunimeä ollenkaan. Merkitäänkö länsisuomalainen talonnimi sukunimenomaiseksi ja miten toimitaan kun henkilö on asunut useammassa talossa elämänsä aikana. Tai vaikka samassa talossa, josta on asiakirjoissa nimimuotoja Härkälä, Yli-Härkälä ja Iso-Härkälä. Nykyajan muutokset menevät kyllä siinä sivussa.
Miten sitten kirjoitettiin nimiasiasta lehdistössä sitten "ennen"?
Nimimerkki Maalainen kirjoittaa sanomalehdessä Keski-Suomi 24.3.1886: "Hiljakkoin satuin saapumaan erääsen taloon, jossa oli parhaallaan kinkerilukuset. Väen kirjoituksessa huudettiin aviokumppaneja eri sukunimellä. Syrjässä istuissani kuulin tuossa muutamain emäntäin paheksuvan, kuin ei heitä nimitetä rakasten matkatovereinsa sukunimellä. Niinkuin tiedämme, on vielä jotenkin yleisenä tapana täälläkin Keski-Suomen maalaiskunnissa kirjoittaa kirkonkirjoihin naisille entinen eli isältään peritty sukunimi. Mutta olkoonpas mikä muu toimi- tai ammatti-mies, vaikkapa vaan puolivillainen herrasmies, niin jo hänen vaimonsa nimitetään miehensä sukunimellä ja kirjotetaan samoin myöskin kirkonkirjoihin. Miksikä tuota ei sopisi tehdä aivan yleiseksi kaikkien aviosäätyläisten kesken myöskin maalaiskunnissa, varsinkin kun sitä hartaasti toivoo usea emäntä maalla."
Toimitus vastaa: "Toimituksen mielestä on tämän asian laita aivan toinen. Niinhyvin "puolivillaisessa" kuin "kokovillaisessa" herrasväessä pitäisi naitujen naisten säilyttämän nimensä, minkä ovat perineet, yhtä hyvin kuin miestenkin, ja seuraaman juuri tuota talonpoikain järkevää tapaa, jota arvoisa "Maalainen" tahtoo saada muuttumaan samallaiseksi epäjärjelliseksi kuin herrasväen kesken. Olishan tuo vain turhamaista herrastapojen matkimista. Ja kun nainen avioliittoon mennessään kadottaa laillisen itsenäisyytensä, niin sallittakoon hänen edes säilyttää nimensä siellä, missä se tapa vielä näkyy kansallisena säilyneen."
Yhdyn tämän edesmenneen toimituksen mielipiteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti