Enontekiöltä Tornioon syksyllä 1808

Gallica

Saksalainen geologi Leopold von Buch tutkimusmatkaili Norjassa ja Ruotsissa vuosina 1806-08 eli juuri ennen Suomen sotaa. Matkastaan kirjoittamansa kirja Reise durch Norwegen und Lappland painettiin Berlinissä 1810 ja käännös englanniksi Lontoossa 1813. Siinä kerrotun mukaan hän ei ollut kiinnostunut nykyisen Suomen Lapista, mutta tuli jokia alas Enontekiöstä Muonion kautta Tornioon syyskuussa 1808. En huomannut kuvauksen kohdalla mitään mainintaa jo käynnissä olleesta sodasta, jossa käytiin samaan aikaan taisteluita Pohjanmaalla

Muoniossa von Buch näki mielestään ison kylän, jossa hänet majatalossa ohjattiin lasi-ikkunoilla varustettuun huoneeseen, jossa sai syödä "maitonsa" hopealusikalla. Näin vaikka vilja ei tällä korkeudella juuri koskaan kypsynyt ja väestö eli perunan varassa.

Von Buch näki suomalaisten edistyksen pysähtyneen Muonioon siksi, että heidän liikaväestönsä oli muuttanut pohjoisemman Lapin sijaan Jäämeren rantaan Norjassa. Saamelaisten ja suomalaisten ero oli hänelle selvä, saamelaiset olivat lyhyitä ja suomalaiset pitkiä. (Nykytiedolla pituuskasvuun vaikuttaa genetiikan lisäksi nautitun ravinnon määrä ja laatu.)

Muonion kirkkoherra Matias Kolström totesi viljasadon epäonnistuvan lähes joka vuosi ja väen elävän pääosin perunoilla ja kalalla. Hänestä von Buch oli onnekas saadessaan matkaa jatkaessaan koskenlaskijakseen Kolarin Juhanin, joka oli kaikkein kokenein.

The two men in the fore-part of the boat have a most frightful appearance. Their fixed looks, their eyes, which seem to start from their sockets, endeavour to read every thought of the pilot, whether they ought to row in the fall more rapidly or more slowly. Their own preservation depends on their correct under standing of the thoughts of the pilot. Every muscle is stretched in the highest degree, and the arms only are in motion. 

Von Buch käyttää koskista kirjoitusasua Eianpaiku ja 30 vuotta myöhemmin paikalla käyneet ranskalaiset Eyanpaïka. Jälkimmäisiin, joiden muita kuvia esittelin sarjassa Matka 1839, kosket tekivät niin suuren vaikutuksen, että niistä on kirjassa Voyages de la Commission scientifique du Nord, en Scandinavie, en Laponie, au Spitzberg et aux Feröe kaksi näkymää.

Köngäksen ruukki samaisessa ranskalaisessa kirjassa

Ennen Torniota pysähdyttiin Köngäksen ruukilla, joka oli aivan muuta kuin ympäristönsä. Jossain sen eteläpuoleisessa kylässä (Tuttila? Pellon paikkeilla?) von Buch näki ensimmäiset kypsät herneet ja samassa paikassa kasvoi naurista ja piparjuurta.

Ylitorniosta matkaa jatkettiin tiellä hevoskyydillä.

I reached Korpikylä at mid-day : the horse and car were quickly changed, and trees, houses, and fields, flew rapidly by. The road was wholly covered with people: they came from the church ; youths and maidens hurrying gaily along, and the old people as venerable as Armenian priests, dressed in a long black talar, or overall, buttoned from the throat downwards, a sulphur-yellow Swedish scarf round the body, and a small black bonnet on the head. A singular dress for a peasant. We imagine we see so many ghosts. They are, however, clean-looking, rich, and prosperous people. About two o'clock I passed the beautiful church of Charles Gustavus, surrounded by large farm houses, and at Frankilä, a short distance from it, I again changed horse and car. They were not in readiness, and yet I no where waited a quarter of an hour, notwithstanding I was never fortunate enough to make myself understood to the people, who speak only Finnish, and not a single word of Swedish. 

Käännöksen alaviitteen mukaan ylitorniolaisten asuista on kuva S. G. Hermelinin kirjassa Special kartor och ritningar till beskrifning öfver Sverige. Jostain syystä siitä on verkkoon käytettävässä formaatissa päätynyt vain karttoja. Tornion kaupunki ei tehnyt saksalaiseen suurta vaikutusta. Kadut ovat päällystämättömiä, rakennukset enimmäkseen vaatimattomia ja kaupunki hiljainen.

There are a number of streets, it is true ; they are generally straight, and intersect one another at right angles. A plan of the town would exhibit it as large and regular. But these streets are not paved ; they have quite the look of so many fields or meadows, they are so grown over with grass. We see few traces of footsteps in them, and carriages only go through the lower principal street. The upper streets are actually barred. The inhabitants have the exclusive right of feeding their own cows on them, and perhaps also of making hay; [...] How-ever, the road from Stockholm to the Bothnian Gulph goes through the market place, and the streets which run from it towards the river-side. In this quarter, therefore, every thing looks better and more respectable. We see several houses two stories high, painted and ornamented; and at the river side the house of M. Carlenius, the merchant, has a most distinguished appearance. All the other houses are merely low huts, and they are situated at a distance from one another; for every hut has generally its little garden beside it, containing flowers, garden stuffs and herbs, and beautiful mountain-ash trees. The life and stir is confined to the landing-place on the banks of the river, and it is soon lost in the empty streets. 

[...] The people seem here, however, to enjoy life comfortably in their own way. They frequently meet together— in the morning at the apothecaries in the market place, at midday in the public-houses, in the afternoon again at the liquor flasks of the apothecary, and in the evening the punch flows in streams in the coffee-house. There is no want there of frequent sallies of joviality and animation. They are beings who are very faintly moved by the convulsions of the world. 

Kivikaudesta kiinnostavaa?

Historianopettaja Antti Koskinen tuskaili viime viikolla Twitterissä, että oppilaita on vaikea saada innostumaan kampakeramiikasta. Tähän Samuli Simelius totesi tyylikkäästi "Kampakeramiikka on kuin voimakas homejuusto. Vaatii totuttelua ja aikaa, että siitä alkaa nauttia. Maailmansodat on vähän kuin ranskalaiset, helppoa ja sopii moneen makuun, mutta tarjotaan niin usein, ettei enää kauhean usein jaksa innostua, kun on kunnolla maistellut historiaa."

Käytännöllinen ehdotus Anu Nousiaiselta "Mullekin tuli mieleen muinais-dna-tutkimusten tulokset. Minkä näköisiä Pohjolassa silloin oltiin, suoruumit ja Ruotsista tutkitut esihistorialliset luulöydöt." sai kuittauksen "5.-luokkalaisen eka historiankirja alkoi just suoruumiista. Minä pidin kuolemansyyn pohdintaa hiukan groteskina aloituksena"

Toinen opettaja oli vielä käytännöllisempi: "Mä skippaan huoletta kaikkien kampa- ja nuorakeraamisten detaljien yli ja opetan sen isosta eli maailmanhistoriallisesta perspektiivistä: esihistoria oli kaikkialla samanlaista (inspiraationa Jared Diamond ja Harari).".

Tero Juutilainen vastasi käynnistämällä meemitehtailun, johon yksi kontribuutio oli meemi siitä, että aikuiset näkevät vastauksena nuorten miellyttämiseen (turhan) usein meemit ja giffit. Syntyneestä valikoimasta minua viehätti eniten oheinen Tuuli Heinosen kontribuutio, jonka jakamiseen sain luvan.

Mutta tässäkin on perusvireenä tekniikan/tavaran puuttuminen, joka on omiaan luomaan ankeaa mielikuvaa. Entä jos ihailtaisiin sitä mitä oli ja mietittäisiin, miten tolkuttoman osaavia selviytyjiä ihmiset ennen vanhaan olivat? (Sama koskee kaikkea menneisyyttä ennen modernia aikaa.) Tätä henkeä oli edellä mainitussa Twitter keskustelussa Juho Lammen ehdotuksessa "Tempaise selän takaa ensin piikiviterä ja sano, että tässä on ihmiskunnan mullistavin keksintö. Sitten toisella kädellä palava oksa nimimerkillä "Hei tziigatkaa, mitä mä löysin!"" ja Iivana Lemmetyisellä: "Kuskaat luokkaan tuoreen eläimen pään ja raakataljan ja tänään sitten aivoparkitaan."

Itselleni esihistorian teknologiaa avasi merkittävästi How To Make Eveything -kanavan viime elokuun Reset, jonka jälkeen aloitettiin ajasta ennen keramiikkaa. Varsinaista kivikautta oli vain yksi jakso, mutta siitäkin irtosi paljon. Kuten edellä mainitut piikiviterät, jotka vaikuttavat itsestään selvyyksiltä, ennen kuin näkee konkreettisesti vaaditun taidon. Ja "ne asu kodissa" ei tunnu enää pikkujutulta, kun on nähnyt minkälainen nyhrääminen vaaditaan pienenkin puun katkaisemiseen. Eikä Suomessa aina edes ollut (muualta tuotua) piitä vaan käytettiin tylsempiä kiviä. Myöhemmissä jaksoissa päästiin vertailemaan niin teräaseiden tehoa kuin niiden tekemiseen kuluvaa aikaa.

Tietenkin pitää muistaa, että kivikauden ihmisille nämä toimet olivat osa lapsesta asti koettua arkea ja varmasti helpompia kuin modernille ensikertalaiselle. Mutta ei se muuta tosiasiaa, että keramiikkaan tarvittavan saven kaivamiseen oli kädet ja tikku eikä kevyttä teräslapiota. Jos kirveen halusi varttaa köydellä, piti olla kuitua ja osaaminen sen käsittelyyn. Kauttaaltaan ajatuksen "ja sitten niillä oli" loppuun piti lisätä "paitsi ei ollut, elleivät tehneet".

Mistä päästään tärkeimpään opetukseen. (Eihän tämä uutta ollut, mutta kolahti erityisesti.) Yhden ihmisen osaamisella ja tekemisellä kivikauden maailmassa ei päässyt juuri mihinkään. Samoin olemme nykyään muiden varassa, mutta he ovat vain paljolti näkymättömissä.

Uudet blogit ja blogien kuvitus

Vuosikirjasta "The ravelings" (1916)

Jokos siitä on kymmenen vuotta, kun blogit julistettiin kuolleiksi? Eiköhän, mutta lisää tulee (ja menee). RSS-lukijani ilmainen kiintiö on täynnä ja pitäisi siivota julkaisunsa lopettaneita pois, että saisi uusia sisään. Tätä toimenpidettä odottamassa ovat m.m.

• Tampereen seudun sukututkimusseuran blogi, jossa on ilmestynyt monipuolisia kirjoituksia muutaman kuukauden ajan.
• Helsingin yliopistomuseon kuukauden esine, jossa päällimmäisenä tällä hetkellä opiskelijahaalarit
• Gesta Hominum, jossa kirjoittaja väitöskirjatutkija Taneli Puputti keskittyy "julkaisemaan mielenkiintoisista historiallisista tapahtumista ja henkilöistä pääasiassa 1400-luvulta, mutta aiheet saattavat vaihdella myöhäisantiikista renessanssiin. Tarkoitus on tuoda esiin teemoja, jotka suomalaisessa historianopetuksessa jäävät usein aikarajauksen vuoksi vähemmälle huomiolle."
• Karoliina Kouvolan Obskuriteettikabinetti
• Ossi Tammiston Kirkkohistorian kahinaa, joka on aloittanut vahvasti ja tehnyt hyvää markkinointia.

Ja juuri eilen kuulin, että Jason Lavery aikoo kotisivunsa blogiosiossa kertoa kokemuksistaan Suomessa vuodesta 1982 sekä nykypäivän ja historian yhteyksistä.

Ja Kalmistopiiri löysi kotimaisia arkeologiaa käsitteleviä blogeja pitkän listan, josta olen vasta tarkastanut sen, että omani on joukon jatkona. Joten pitäisiköhän saada aikaiseksi kauan aiottu esihistoriajuttu? Mahdollisesti jo tällä viikolla? Ehkäpä huomenna?

Kun historiablogien kirjoitusinto on häipymässä, ovat kuvitusmahdollisuudet parhaimmillaan. Yhä useammin käännyn vanhan suosikkini Flickr Commonsin sijaan Finnaan, jossa jo ilahduttavan monella organisaatiolla on käytön salliva lisenssi. (Tilanne ei välttämättä jatku ikuisesti. Tuttavani joutui kirjaprojektin loppumetreillä huomaamaan, että ennen vapaasti käytettävät saksalaiset kuvat olivat yht'äkkiä saavuttamattomissa. Toinen tuttavani totesi tähän, ettei hän usko minkään verkkoaineiston pitkäaikaiseen ja vakaaseen saatavuuteen. Pakkohan tähän on olla samaa mieltä. Nautitaan niin kauan kuin voidaan.)

Finnassa on myös Kansallisgalleria, mutta käytän toisinaan omaa sivustoaan. Toimivampi kuin ruotsalaisten vastaava, mutta molemmilla on ongelmana kuvailutietojen puutteet. Kuvia Ruotsista haen nykyään useimmiten Alvinista. Ruotsin museokantojen kaivelusta on niin kauan aikaa, että tuskin muistan osoitteita... Kringla?

Kuvitus tänne löytyy monesti aiheen ohesta Kansalliskirjaston digitoinneista. Näissä pitäisi jaksaa pitää mielessä, että vuosisadan vaiheessa 1800/1900 kuvia piirtäneet ovat voineet elää niin kauan, että tekijänoikeutensa ovat edelleen voimassa. Valitettavasti signeerauksista ei aina saa selvää, joten laittomuuksia olen toisinaan tehnyt, joskus sen tiedostaen ja tunnustaenkin. (Sama tekijänoikeusongelma koskee tietenkin tekstejä, mutta ei mennä nyt siihen. *huolettomuutta tavoittelevaa viheltämistä*)

Toinen syntini on se, että vuosikausia käytin CC-lisenssoituja kuvia merkitsemättä lisenssiä vaaditulla tavalla. Paransin sentään vihdoin tapani.

Ja luulin, että perusasiat ovat useimmilla nykyään hallinnassa ja selkärangassakin. Sillä luontaisesta skeptisyydestäni ja kyynisyydestäni huolimatta olen syntyjäni sinisilmäinen. 

Viime viikonloppuna kiersi eteeni Mediayhteiskunnan blogikirjoitus, jonka luin loppuun ja hämmennykseni totesin, että otsikkokuvan lähteeksi oli ilmoitettu ilmoitettu intialaisen uutissivuston sivu. Sillä olikin sama kuva, mutta ei mitään tietoja sen tekijänoikeuksista tai käyttöluvista. Mahdollisesti kuva on vapaasti käytettävissä, sillä Googlen kuvahaku löytää sen muiltakin sivuilta. Joista avaamillani millään ei ollut merkitty kuvalähdettä.

Ennen tätä selvittelyä kysyin asiaa blogitekstin kirjoittajalta. Tämä vastasi "Joskus saatan ottaa kuvan käyttöön ilmoittamalla alkuperäisen webbiosoitteen ja informoimalla tekijänoikeuksien haltijaa – mikäli mahdollista. Huono tapa. Vaihdan kuvan, kun pääsen kunnollisen koneen ääreen. Kiitos kommentistasi." "Tämä on hämmentävää, ja hämmentävän yleistä." totesi tuttavani, kun jaoin kuvakaappauksen twiitistä. 

Yleisyys on totista, mutta tässä tapauksessa tekijänä oli, Wikipedian mukaan, "professori, joka on erikoistunut visuaalisen journalismin, valokuvan ja mediayhteiskunnan tutkimiseen". Olisin siis odottanut hieman enemmän. (Kuva on sittemmin muutettu. En ole lähtenyt kaivelemaan vanhojen postauksien mahdollisia vastineita.)

Lentonäytös Töölönlahdella toukokuussa 1912

Harald Catani. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Viikonloppuna Pekka Sauri jakoi Twitterissä ylläolevan Helsingin kaupunginmuseon kuvan "Lentonäytös, venäläinen sotilaslentokone nousussa Töölönlahden pohjukassa. 19.5.1912" ihmetellen "Mihinkähän kone laskeutui?" Saaaden vastaukseksi m.m. kuittauksen "Seuraavalle tontille..." 

Minä olin tylsimys ja kiinnostunut lähiympäristöstöni historiasta. joten kaivoin digitoiduista lehdistä esiin lentäjän nimen (Utotschkin), aiemman esiintymisen (Viipurin Neitsytniemen  kentällä), lentokoneen merkin (Farman) ja Hesarin 21.5.1912 julkaiseman reportaasin Sunnuntain lentonäytös. Kaksi onnistunutta lentoa, joka kuului näin:

Sellaista ihmistulvaa, kuin mikä sunnuntai-iltana vyöryi kaupungista ulos lentonäytöksiä katsomaan, lienee harvoin nähty täällä Helsingissäkään. Jokainen kallio, jokainen rantatöyräs siltoineen, josta vain voi nähdä Töölönlahdelle, oli kirjavanaan väkeä; siinä oli kansaa kaiken näköistä ja kaiken ikäistä suloisessa mylläkässä. Puhalsi navakanlainen tuuli, tuprutellen sankkoja pölypilviä vaeltajain silmiin, jotka automobiilipaljouden synnyttämä kirpeä savu jo oli puoleksi sokaissut. Ja joukossa tungeksivat ajurit ja polkupyörät auttoivat osaltaan nekin vaivaista jalkamiestä ajattelemaan henki- ja tapaturmavakuutuksen välttämättömyyttä.

Onnellisesti selvisin kuitenkin kaikesta ja saavuin kentälle. Kaikki oli, ainakin minun silmilläni katsoen, jotenkin ennallaan, ja kenttä jos mahdollista vielä entistä pehmeämpi ja märempi. Lentokone oli siirretty syrjään, pieneen pensaikkoon ja näytti olevan korjattu, ainakin mitä jalaksiin tuli. Tosin siellä monttööri ja apuri-sotamiehet jotakin hääräsivät, mitä, sitä en saanut selville, mutta kauan se kesti. On kai asiaan kuuluvata, että lentonäytöksissä saa odottaa, milloin enemmän, milloin vähemmän. Voi olla, että toivottiin tuulen myöhemmällä olevan heikomman, jolloin lennot olisivat tulleet komeampia ja pitempiä, ja näyttihän asianomaisten mielestä koneessa olevan yhtä ja toista korjattavaa, vaikkei siinä maallikon silmä vikaa havainnut.

Harald Catani. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Tällävälin täyttyivät katsojapaikat yhä, seisomassa "köyden takana" oli suurin osa, mutta istumapaikatkin, paitsi kalleimmat, olivat verrattain täynnä. Soittokunta soitteli, upseerit ja sotamiehet häärivät tärkeän näköisinä ja poliiseillakin tuntui olevan aavistus hetken juhlallisuudesta, — ainakin ratsupoliisien hevosilla oli tämä tunne hyvin elävä.

Kuuluu vihdoin komennuksia, ja kone tuodaan paikalleen. Yhtä ja toista siinä vielä kiristellään ja naputellaan, ilmailija ottaa selville tuulen suunnan, käännyttää lintunsa suoraan vastatuuleen ja kipuaa paikalleen. Sotamiesten pyrstöstä lintua pidellessä panee monttööri moottorin käyntiin, potkuri piiskaa vimmatusti ilmaa, ajaen savua ja rikkoja katsojain silmiin. Ilmailijan viittauksesta hellittävät pitelijät otteensa ja heittäytyvät sivulle, aeroplaanin syöksähtäessä eteenpäin.

Komeasti se kohoo maasta, liidellen tasaisesti yhä ylemmäksi. Kello oli nyt muutamaa minuuttia vaille seitsemän. Rannat ja töyräät kaikuivat eläköön-huudoista ja kättentaputuksista, ilmailijan tehdessä kierrostaan. Hän lensi ehkä noin 50 metrin korkeuteen, aikoen tehdä kierroksen puiden latvain yläpuolella, mutta takaisinpäin tullessa painoi myötätuuli hänet niin lähelle maata, ettei tämä enää käynyt päinsä, ja hänen oli laskettava lähtöpaikalleen. Nyt kävi maahantulo paremmin kuin lauantaina, vauhti saatiin ajoissa hiljennetyksi, niin ettei mikään osa koneesta särkynyt.

Lento lesti kaikkiaan noin 1 min. 40 sek., vaikka se tuntui paljon pitemmältä. Ilmailija jutteli nyt hetkisen entisistä lennoistaan ympärillä tungestelevain upseerien kanssa ja nousi sitten taas paikalleen koneeseen, joka heti maahantulon jälkeen oli käännetty lähtöasentoon. Taas samat temput kuin edellisellä kerralla, lintu hypähti jälleen kevyesti maasta ja lähti kierrosta tekemään. Jo luultiin sen voivan pysyä kyllin korkealla myötätuulessakin, mutta eipäs, alas oli taas tultava lähtöpaikkaan. Kaikki kävi taas onnellisesti, mutta hetkisen perästä pamahti, en tiedä mistä syystä, yhden pyörän päälliskummi, ja niin oli lentäminen taas loppunut, tällä kertaa siis kokonaan, koska ilmailija tämän jälkeen oli matkustava pois, muille, mutta tuskin paremmille markkinoille. Viimeinen lento kesti 1 min. 35 sek. ja saavutettu korkeus oli jotakuinkin sama kuin edellisellä kerralla.

Matkustaja-lennoista, aika- ja korkeuslennoista ei siis kuulunut mitään, mutta älkäämme valittako, sillä harvoinhan ihmiset kaikkea saavat, mitä heille luvataan, ainakaan ei silloin, kun lupausten täyttämys on ilmassa. Lentoa saimme kuitenkin nähdä, vaikkakin vain vähän.

Ja saipa osa meistä nähdä kesän ensimäisen uimanäytöksenkin. Lahden rannalla murtui nim. eräästä laiturista, jolle oli tavallista enemmän ahtautunut katselijoita, yksi paaluväli ja ihmiset tältä väliltä mulskahtivat veteen. Syväähän siinä tosin ei liene ollut, koska he kaikki pääsivät pelkällä kastumisella, mutta kuinkahan olisi syvemmässä vedessä käynyt? Koomillisimmilta taisivat näyttää ne, jotta jäitoät sillan ulkopäähän ja sieltä yrittivät hyppiä rannalle, joutuen kuitenkin joka kerta veteen. Suoria ja vaihtelevia kerroshyppyjä siis. Viimein joku armelias henkilö toi lankunpätkän sillaksi, jota myöten loput haaksirikkoisista pelastuivat, kadoten mitä pikimmin nauravan ja ivaavan joukon keskuuteen.

No niin, olkaamme siis tyytyväisiä, sekä me, yleisö, että kaikki meistä ja markoistamme hyötyneet ajurit, biilit, raitiotiet ja ennen kaikkia tietysti lentäjä. Hän lensi, kuten luvannutkin, saaden palkkansa, kuten pitikin, ja voinee sanoa kuten mekin: »Olisi sen sunnuntai-iltansa huonomminkin voinut viettää".

Sanomalehtikuvat Uusi Suometar 21.5.1912, Helsingin Sanomat 21.5.1912 

8. kuukausi jatko-opiskelijana

Lähetin elokuun aluksi ohjausryhmälle kesän tuotokset ja ilmoitin lomailevani pari viikkoa. Ajoituksen pohjana oli kuun keskivaiheille keväältä koronan takia siirtynyt symposiumi, johon hyväksytty paperini ei liittynyt väitöskirjan aiheeseen. Parin viikon aikana siis yritin palauttaa mieleen, mitä olin esitysehdotusta tehdessäni vuodenvaihteessa ajatellut. Ja kerätä rohkeutta esiintyä ensimmäistä kertaa isommalle yleisölle vakavastiotettavana (?!) jatko-opiskelijana enkä sinä-hörhönä-joka-ilmaantuu-jokaiseen-historia-alan-tapahtumaan. (Tapahtuman annista kirjoitin tuoreeltaan blogiin.)

Ehdin myös nauttimaan aurinkoisista päivistä sekä istuen asunto-osakeyhtiön kattoterassilla että kierrellen vieraissa Helsingin osissa, istumaan Kansalliskirjaston erikoislukusalissa lukemassa 1700-luvulta muuta kuin lehtiä ja kirjoittamaan varastoon blogitekstejä. Sillä elokuun alussahan tämä blogi pyörähti kesätauon jälkeen käyntiin eivätkä julkaisut synny tyhjästä. Vaikka ne toisinaan siltä näyttävät.

Yritin myös lyhentää YouTuben "myöhemmin katsottavien" listaa. YouTubeen ilmaantui kesällä historianopiskelijoille suunnattu kanava Clio's Digital Workshop, jota en ole tarpeeksi vielä ehtinyt katsoa eikä se julkisten lukujensa perusteella ole löytänyt montaa muutakaan katsojaa. Omaan tutkimukseen liittyvä ohjevideo How to Cite a Historical (Pre-1900) Newspaper Article oli asiallinen, mutta olin jo päättänyt oman yksinkertaisemman linjani viittausten tekoon.

Virtuaaliseksi tukihenkilöksi adoptoimani Cathy Hay muistutti tällä kertaa siitä, että on tärkeää olla hyvä aloittelija eikä rynnätä alkeiden ohi. Minä olen surkea aloittelija, mitä kuvastaa hyvin väikkäriprojektiin valitsemani ohjenuora "fake it, till you make it". Hay on aivan oikeassa, olisi ollut fiksumpaa reilusti kysyä tyhmiä kysymyksiä ja myöntää osaamattomuus. 

Selatessani loppukuusta graduoppaita löysin saman ajatuksen Marianne Liljeströmin artikkelista kirjassa Iso gee. Gradua ei jätetä! (1999): "opiskelija, joka haluaa näyttäytyä kunnollisena eikä siksi käytä hyväkseen ohjaajan kompetenssia. Hän ei esitä kysymyksiä eikä myöskään tee muistiinpanoja." (Tosin minusta kunnollisuuden esittäminen sujuu parhaiten juuri tekemällä muistiinpanoja.) Pystyin vaivatta myös tunnistamaan itseni aloituksesta: "Opiskelijat voi jakaa yksinkertaistaen kahteen ryhmään, eli niihin, jotka ajattelevat että heidän gradunsa valmistuminen on kokonaan riippuvainen ohjaajasta, ja niihin, jotka eivät luota siihen, että ohjaajalla olisi mitään oleellista sanottavaa."

Toisen dikotomian kuulin terassikeskustelussa attribuoituna eräälle historian proffalle: "on opiskelijoita, joita ei tarvitse ohjata, ja opiskelijoita, joita ei kannata ohjata". Tätä ei kuulemma pitänyt ottaa täysin tosissaan.

Ohjauksesta puheen ollen... Lähes kolmeen viikkoon venyneen lomailuni lopettamista olisi pitänyt avittaa se, että olin Ohjaajalle lähettänyt työsuunnitelman ja hän ehti sen hyväksyen kuitata jo ennen kuin loman loppu häämötti. Ei siis ollut epäselvää, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Tekeminen kuitenkin sakkasi ja siksi päädyin m.m. lukemaan graduoppaita. Edellä mainitussa Merja Kinnusen ja Olli Löytyn toimittamassa Iso geessä oli paljon relevanttia, samoin kuin Juha T. Hakalan Tulevan maisterin graduoppaassa (2017) sekä Antti Kariston ja Ullamaija Seppälän kirjassa Maukas gradu. Valmistusvihjeitä tutkielman tekijöille (2004).

Suunnitelman lisäksi työhön olisi voinut innostaa Twitterissä elokuun puolivälissä vastaan tullut harvinainen vertaisviesti Opinahjon toiselta väitöskirjatutkijalta Aki Aunalalta:

"Huh, olen kirjoittanut 6 päivää putkeen historiaa ensimmäisen kerran 10 vuoteen näin intensiivisesti. Olo on kuin olis just maantieltä herännyt, ja aivotkin surraa niin, ettei taukoja osaa pitää. Kommarit hyppii joka nurkan takaa... #historia #tutkimus #väitös #kirjoittaminen" "Tauko on ollut pitkä, mutta valittu taktiikka on työelämästä poimittu. Kirjoitan ensin primäärilähteet auki, kaiken mitä löytyy. Tulkoon vaan höttöä. Sitten kun jotkin kappaleet on "valmiina", tsekkaan kirjallisuutta, googlaan jne.. Näin tulee omaa tekstiä väkisinkin. #tutkimus"

Mutta ei. Saa nähdä, miten käy syyskuussa.

Muinaismuistoyhdistys ja Suomen sukukirja

Suomen muinaismuistoyhdistys juhlii parhaillaan 150-vuotisuuttaan. Keskiössä ovat taidehistorialliset tutkimusretket, joista kuuntelin luentosarjan jo viime vuonna. Sekä keskiajan että paikallishistorian näkökulmasta ne ovat merkittäviä, mutta minulle yhdistyksen varhaishistoriassa on jotain vielä tärkeämpää. Toukokuussa 1879 sanomalehdissä julkaistussa vuosikertomuksessa nimittäin kerrottiin, että 

Alkuun on niinikään pantu sukutaulujen kerääminen Suomen aatelittomia sukuja ja ritarihuoneen kirjoissa olemattomia aatelis-sukuja varten. Historialliselle tutkimukselle on genealogia jotenkin tärkeä aputiede, ja monta vaivalloista tutkimusta oikeuden-jutuissakin vältettäisiin, jos luotettavia sukutauluja olisi saatavana muistakin su'uista kuin aatelisista, joita genealoginen tutkimus tähän saakka nimenomaan on silmällä pitänyt. Lisäksi tulee että matrikkeleita puuttuu suurimmasta osasta virkamieskunnasta, joka puute sukutaulujen kautta melkoisessa määrässä voitaisiin poistaa, ja että jokaisella on luonnollinen ja oikeutettu halu saada tietoja esivanhempiensa töistä ja vaikutuksesta kansan palveluksessa. Koska genealoginen tutkimus suuremmassa määrässä harjoitettuna voisi tuottaa jotenkin tärkeitä hedelmiä, jos sillä jotain johtoa olisi, on Yhdistys katsonut tarpeelliseksi ryhtyä tähän asiaan, herättäkseen harrastusta kotimaiseen tutkimukseen tällä alalla, ja päättänyt, kiertokirjeitten kautta suomalaisille su'uille, koettaa saada kokoon aineita laveata Suomen Sukukirjaa varten.

(Vahvennus minun.) Metodi tuli tuossa lopussa selväksi, mutta jo samassa kuussa sanomalehdet julkaisivat tarkemmat ohjeet:

... Monen suvun huostassa löytynee jotenkin täydellisiä sukuluetteloja ja kopiot niistä olisivat varsinkin arvokkaita lisiä; vähemminkin täydelliset tiedot ovat sentään nekin tarkoitukseen tervetulleita. Jota täydellisemmät sukuluettelot ovat, sitä pikemmin tietysti niitä voidaan julkaista. 

Täydellisillä tiedoilla sukuluetteloissa löytyvistä henkilöistä tarkoitetaan: 1) henkilön kaikki nimet täysin kirjotettuina; 2) milloinka (päivämääräys) ja missä (kaupunki tai talo ja pitäjä) hän on syntynyt, vihitty tai kuollut; 3) elämäkerta, jossa hänen opinkäyntinsä ja virka-nimityksensä ovat päivämääräyksillä merkityt, sekä tieto kunnasta, jossa hän asuu eli on veroitettu; 4 vaimon tai miehen täydellinen nimi, syntymä- ja kuolinpäivä, mahdollisesti ennen taikka myöhemmin ollut avioliitto, sekä hänen vanhempiensa nimi; 5) lasten, varhainkin kuolleiden, täydelliset nimet sekä synnyin- ja kuolinpäivä ja paikka. — Vanhemmilta aioilta tietysti harvoin saa noin täydellisiä tietoja. 

Koska taulumuoto on hankala varsinkin suurille sukuluetteloille, niin lienee sopivinta viitata, samoin kuin O. Wasastjernan Sukutauluissa, jokaisen pojan, joka on perheen perustanut, uuteen numeroittuun tauluun, joka sisältää perheenisännän elämäkerran ja avioliiton sekä kaikki lapset järjestänsä, viittauksilla uusiin tauluihin, missä tarpeellista on. Siten voivat numeroitut perhetaulut vihossa seurata toinen toistansa, eikä tila rajoita muistoonpanojen täydellisyyttä. 

Yhdistyksen kokouksessa 10.12.1883

Sihteri ilmoitti että sukutauluja sekä muita sukutietoja oli koolla 9 sidettä, yhteensä 7000:tta sivua. Koska hänen itsensä oli mahdotointa uhrata niiden järjestämiseen ja täydentämiseen kyllin aikaa, jätti hän yhdistyksen keskusteltavaksi Suomen sukukirjan toimittamisen noiden kokoelmien ja muiden saatavissa olevien lähteiden nojalla. Asian ratkaiseminen jätettiin seuraavaan kokoukseen, jolloin kokoelmat olisivat nähtävinä. Toimituksen suhteen ehdoitti kuitenkin esimies että kokoelmat olisivat suomeksi julkaistavat, mutta säilyttämällä nimimuodot sellaisina kuin ne olivat ilmiannetut. Myöskin katsottiin paraaksi julkaista kokoelmat "Aineksien" nimellä, joten vähemmänkin täydellisten sukutaulujen julkaiseminen kävisi mahdolliseksi.

Kokouksessa 1.2.1884:

Viime kokouksessa nostettu kysymys Suomen sukukirjan toimittamisesta otettiin uudestaan keskusteltavaksi, mutta kun ei yhdistyksellä tätä nykyä ollut varoja valmiidenkaan käsikirjoitusten painattamiseen, niin päätti kokous jättää asian vastaiseksi. 

 

Työ nytkähti eteenpäin lokakuun 1885 kokouksessa:

Yhdistyksen keräämiä sukuluetteloja, joita jo ennen on päätetty julaista nimellä "Aineita Suomen sukukirjaan" ja Suomen kielellä, aiottiin ruveta toimittamaan, koska halullisia työntekijöitä on ilmestynyt. Toimi uskottiin yliopp. Juutilaiselle ja R. F. Rostedt'ille.

 

Toukokuussa 1887 julkistettu vuosikertomus kertoi, että

Myös sukukirjan valmistamista, jota työtä yhdistyksen esimies [J. R. Aspelin] johtaa, on vuoden kuluessa jatkettu. Tätä varten on lähetetty luetteloja suvuista Calonius ja Olsoni ynnä tietoja muistakin aatelittomista suvuista. Samaa tarkoitusta varten on  hankittu Viipurin hovioikeuden matrikkeli.

Axel Bergholm
valokuvattuna vuonna 1886
Museovirasto
CC BY 4.0

Toimitustyö ei ehkä kuitenkaan lähtenyt käyntiin tai katkesi pahoin, sillä vuosikertomuksen uutisoinnissa toukokuussa 1890 on sivulauseena "kun Suomen sukukirjaa kerran ruvetaan toimittamaan". Alun loppu häämötti vihdoin helmiuun alun kokouksessa vuonna 1891:

Lehtori A. Bergholm Porvoossa oli lähettänyt yhdistykselle suunnitelman, jonka mukaan hän aikoisi toimittaa Suomalaista sukukirjaa. Mallina teokselle tulisi olemaan Anrepin "Swensk slägtbok". Se toimitettaisiin suomen kielellä ja julaistaisiin noin 200 sivun suuruisissa vihkoissa. Syyskuussa 1894 toiwoo hra B. saavansa työn loppuun suoritetuksi. Kokoelmia varten oli hän hankkinut tilaa Porvoon lyseon kirjastossa eli rahakammiossa. Yhdistys päätti mainituilla ehdoilla antaa kokoelmat Porvoosen käytettäviksi ja hankkia varat niiden julkaisemiseen. Teoksen muodosta saisi Yhd:n toimikunta lähemmin päättää.  

Ja jo joulun edellä pidetyssä kokouksessa kuultiin, että

Lehtori A. Bergholmilta Porvoossa oli tullut kirje, missä hän ilmoittaa että Suomen sukukirjan toimitustyö on ehtinyt niin pitkälle, että voisi ryhtyä painatukseen. Valmiina ovat suvut: Aejmelaeus, Ahlstedt, Ahonius, Ahnger, Alanus, Alcenius, Alfthan, Almberg ja Alopaeus. Teosta päätettiin julaista noin 5 arkin vahvuisissa vihkoissa aina sen mukaan kuin ainekset valmistuvat. Muoto tulisi olemaan kaksipalstainen Biografisen Nimikirjan kokoa ja samanlaisilla petitikirjaimilla painettu kuin sekin. Ainakin ensimmäinen vihko tulisi maksettavaksi yhdistyksen omista käyttövaroista. Painatus suoritetaan Kuopion uudessa kirjapainossa, jossa 16 sivunen arkki paperineen tulee maksamaan 56 mk.  

Eli vaikka Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja on alkujaan joukkoistus, on sen kutsuminen "Bergholmin sukukirjaksi" varsin oikeutettua. Työnsä kun ei jäänyt yhteen vihkoon vaan tuli valmiiksikin. Kirjan sisällöstä on äskettäin kirjoittanut Tiina Miettinen.

Haukkumasanoja ruotsiksi 1600-luvulla

Toukokuun alussa Skoklosters slott aloitti FB-sivullaan päivityssarjan Herman Wrangels svordomsskola, joka päättyi nyt varsinaisten koulujen aloittaessa. 1600-luvun lähteitä tuntevalle ei tullout yllätyksenä, että kyse oli useimmissa osissa kirosanojen sijaan haukkumanimistä, joiden käyttöä on selvitelty oikeudessa. UR:n ohjelmassa Språknyheterna 17 minuutin kohdalla haastateltu tutkija Erik Falk oli termien kanssa tarkempi ja viittasi näihin sanalla skällsord. (Tutkimustuloksensa 1630-luvun Uppsalasta oli, että akatemian väki ei huolehtinut haukkumasanojen vaikutuksesta kunniaan yhtä paljon kuin lukutaidottomat kaupunkilaiset.)

Osassa 1 aloitettiin siitä itsestään eli hevonperseestä: Kyss hästeräder! Hämmästyksekseni kuvituskuvaa orihevosesta ei FB missään vaiheessa sensuroinut. Sanaa Hundsfott sen sijaan ei kuvitettu lähikuvilla vaan pelkillä koiriulla. Loppuosahan on meille Suomessa hyvin tuttu sana, kun f:n vaihtaa v:ksi ja vekslaa hieman vokaaleja. Mikä unohtuu helposti muodossa hunsvotti.

Osassa kolme on enemmän historian havinaa, sillä pyöveliksi nimittäminen tuskin käy monen mielessä eikä nykykuulijassa tunnu miltään. Toista oli ennen, mihin tunnelmaan pääsee esimerkiksi Anneli Kannon romaanissa Pyöveli. Faktatietoa oli viime vuonna ilmestyneessä Lauri Moilasen kirjassa Suomen pyövelit ja pikkulintujen laulusta päätellen pienemmästä pyövelijoukosta kertova tietokirja on juuri mennyt painoon.

Vastaavaa historiallista kontekstia vaatii ymmärtää tanskalaiseksi kutsuminen halventavaksi.

Osassa viisi tuli uutta - tai siis vanhaa. Kräkla oli haukkumasana, joka selitetään "Ett som betydde att gnata och gräla och käfta emot. En kräkla kallades en person som ställer till krakel i tid och otid." Siis äänekkäällä tavalla riitaisa henkilö? Varkaaksi syyttäminen on helpompaa ymmärtää ja kuulostaa vakavammalta.

Fogdekyssa olisi suomennettavissa tutulla yhdyssanalla, jota en vaan viitsi tähän kirjoittaa. Esimerkki käytöstä oli Helsingistä vuodelta 1623:

”När Olof Hansson fick se Per Olofsson på gatan petade han på honom med sitt spö och ropade: Din fogdekyssa, du gav min far mer vin än din husbonde. Då vände sig Per till sin tjänare och sa: Gå och slå honom på munnen min gosse. Och det gjorde han.”

Olof syytti Periä siitä, että tämä oli juomakilpailussa kaatanut isäntänsä laskiin vähemmän viinaa kuin Olofin isän lasiin. Eli oli pyrkinyt isäntänsä suosioon. Smöraskeslickare! oli vastaava ilmaisu

Asätare! oli haukkumasana, sillä aasien syöminen ei kuulunut tapoihin. Ormsalterska! on vaikeammin selitettävissä, mutta sanaa käytettiin ilkeistä naisista. Skalk! oli erittäin yleinen kelmiydestä syyttävä sana samoin kuin Skälm!

Trappesopare tarkoittaa rappujen siivoajaa eli likaisen työn tekijää, mutta käyttöesimerkistä päätellen lisävivahde syntyy siitä, että työ "kuuluu" naisille. Sugga! on helpommin ymmärrettävä, sillä siaksi kutsuminen on edelleen haukkumista. Kuten myös huorittelu, jonka variantti on Horborgmästare! Svinhund kuullostaa itsestäni tutulta saksalaisen sanan Schweinhund kautta. 

Padda tarkoitti tyhmää ja rumaa, stympare taitamatonta. Att ha ett rävahjärta oli syytös kettumaisuudesta eli kavalyydesta ja kieroudesta. Korvknekt eli makkaranihti viittaa halventavasti viranhaltijoihin. Esimerkki on Tukholmasta 1626 ja edellisen tapaan modernisoitua kieltä, lukuunottamatta sanoja suomeksi:

”Anders Tomasson och Mats Matsson tittade upp när dörren öppnades. Det var skattmasen Staffan Rolofsson som kom in, och Mats hälsade honom med sitt ölstop, en sak som gjorde Anders arg. Varför skålar du med den korvknekten, frågade han och fortsatte på finska: Joda häffwu wittu.”

Noituuteen viittaavat trollpacka, trollkona ja trollkarl otettiin 1600-luvulla (tietenkin) tosissaan. Säkiksi (säck) kutsuminen oli myös halventavaa ja se esiintyi myös yhdyssanojen loppuna. Eksoottinen kukuvall viittaa alultaan käkeen ja tarkoittaa miestä, jonka sängyssä on toinen. 

Tyylinäyte luovasta sanojen yhdistelystä on Tammisaaresta vuonna 1669

”Karin Persdotter bar in ved när hon fick syn på Malin Jonasdotter genom fönstret. Vad gör du hos det här suggsnöparspacket din oxebysshynda, frågade hon.”

Ilmaisu lättfärdiga fågel viittaa ajattelemattomuuteen ja oikullisuuteen. Verbi kacka ei kaivanne suomennosta. Glisa ei ole haukkumasana vaan hampaat paljastava irvistys, joka koettiin loukkaukseksi. Käytösojennusta  Tammisaaressa vuonna 1667 saanut nainen dissasi kokonaisen suvun, johon oli liittynyt, sanalla pack

”Johan Larsson tittade på änkan och sa: Du får allt tänka på hur du uppför dig nu när du är en del av vår släkt. Änkan drog ihop ögonbrynen. Hon släppte allt hon hade för händer och reste sig upp. Din släkt, sa hon med eftertryck, är inget annat än pack. Inte en enda en av er är värd att ens stryka mina skor. Sedan gick hon ut och smällde igen dörren.”

Koulu päättyi vätystä tarkoittavaan sanaan Bernhyttare ja on muotoutunut saksankielen fraasista ”auf der Bärenhaut liegen" - karhuntaljalla makaava. Turun akatemiassa jaksettiin vielä 1600-luvun puolivälissä huolehtia haukkumasanoista. Ainakin Erik Kolmodin kävi konsistorissa kertomassa, että muut ylioppilaat olivat kutsuneet häntä sanoilla "bernhyttare, lappare, hunssfått, skälm och tiuff". Kaupunkilaisten käyttämästä sanastosta, jolla on yhteneväisyyksiä edellä olleeseen, voi lukea Veli Pekka Toropaisen artikkelista Skottirotasta kryppysukkaan – Haukkumasanoja 1600-luvun Turusta.