lauantai 8. huhtikuuta 2017

Tallinnaan muuttanut Sund eli yritän lukea viroa

Kun en muuta oikein saanut aikaiseksi tartuin Petter Sund -arkiston laatikkoon, jossa oli tulostettuja ikivanhoja työversioita käsikirjoituksesta. Niitä oli turha enää säilyttää, mutta joukossa oli käsin tehtyjä muistiinpanoja, joiden takia pinkka piti käydä läpi.

Samalla tuli todennettua että harrastukseni alkuvaiheessa en kovin tarkasti merkinnyt muistiin mistä olin tietoja poiminut. Mielenkiintoisimmassa pätkässä ei ollut kirjaa eikä sivunumeroa. Todennäköisesti Sipoon talvikäräjiin 1744 viittaava tapaus on Paul Nybergin & Bror Åkerblomin kirjasta Sibbo sockens historia II. Sen sukututkimuksellinen arvo oli maininta Hans Sundin (Petterin poika tai ei) vävystä, joka oli tehnyt hevoskaupan Helsingissä pikkuvihan aikaan 1742.

Hans Sundin jo ollessa vainaa oli hänen tyttärensä Anna Maria mennyt 24.8.1736 Helsingissä naimisiin tallinnalaisen porvarin ja peruukkimestari Johan Bouillonin kanssa. Ei tietenkään ole hirvittävän ihmeellistä että mies oli 6 vuotta myöhemmin elossa, mutta kun en mitään tiennyt (tai muistanut), niin tämäkin innosti.


Voisiko löytyä vielä enemmän tietoa? Bouillon tarkoittaa ranskaksi lientä, joten ei ole helpoimpia sanoja verkkohakuun. Mutta aina kannattaa yrittää... Löytyi virolainen sivusto Soenguajalugu, josta kielitaidottomana on haastavaa saada tolkkua. Bouillon on mukana tekstissä Parukategijad, joka voisi tarkoittaa peruukintekijöiden kiltaa?
Nimelt oli 1730. aastal Tallinna kodanikuks registreeritud Šveitsist pärit Jan Bouillon abielus esimese Eestisse kutsutud parukategija Nicolaus Holmi tütre Maria Christinaga. Mõlemad mehed on olnud ka Kanuti gildi oldermannid. Ilmselt polnud šveitslane vaid üks kord abielus, sest 1762. aastal abiellus Bouilloni lesk Anna Maria Lund (mitte Holm – A. K.) parukameistri Johann Diderich Sodorff´iga.
Konekäännöstä ja alkperäistä tulkiten näyttäisi siltä, että Sveitsistä (!) lähtenyt Jan Bouillon meni vuonna 1730 Tallinnassa peruukintekijä Nicolaus Holmen tyttären Maria Christinan kanssa naimisiin. Nuorikon on täytynyt kuolla melko pian, sillä edellä mainittu avioliitto ja Tallinnasta heinäkuussa 1736 saatu esteettömyystodistus. Bouillon on kuollut vuoteen 1762 mennessä, jolloin leskensä Anna Maria Lund (p.o. Sund) on mennyt naimisiin peruukkimestari Johann Diderich Sodorffin kanssa. Anna Maria on tuolloin ollut noin 40-vuotias.

Kakkosaviomiehen nimellä hakien tuli esiin kiinteisöhuoltokoulutusta tarjoavan yrityksen (?!) sivuilta katsaus (doc) Tallinnan osoitteen Pikk 64 historiaan.
12-19.04 1779 sisekandest selgub, et Anton Petersen oli tolle kinnistu juba 21.09.1771 müünud edasi parukategijale Johan Diedrich Sodorff´ile, kes vahepeal on surnud. Nüüd laseb raehärra Berend Heinrich Koch selle kinnistu kanda John Diedrich Sodorffi lese, proua Anna Maria Sunni nimle. Johan Diedrich Sodorff pärines Güstrowist, sai Tallinna kodanikuks 1762 parukategijana ja abiellus iin oldermani Jan Boilloni lesega.
12-21.10.1785 J.D.Sodorffi lese Anna Maria Sunni surma järel loovutab pärandustombu hooldaja selle kinnistu Niguliste kirikumehe Jürgen Magnus Grasmani lesele, proua Dorothea Elisabeth Bredau´le. Jürgen Magnus Grasman sai kodanikuks 1739 kaupmehena ja maeti 1772a. Niguliste kiriku teenrina 1739-1755 oli ta abielus Paide pastori Johan Gruno tütre Johanna Margarethaga ja 1756 abiellus surnud kaupmehe Christopher Bredow´i tütre Dorothea Elisabethiga.
Näistä tulkitsen, että kakkosaviomies oli kotoisin Güstrowista. Hän oli ostanut 21.9.1771 kiinteistön Pikk 64:stä, mutta kuollut, kun kaupalle ryhdyttiin tekemään kiinnekirjaa (tms) 19.4.1779. Näin ollen kiinteistö merkittiin leskensä Anna Maria Sunnin nimiin. Anna Maria kuoli 21.10.1785 mennessä, jolloin kiinteistö siirtyi Pyhän Nikolauksen kirkonhoitajan leskelle, jolla ei nimensä perusteella ole sukuyhteyttä Anna Mariaan tai aviomiehiinsä.

Lopuksi tuli asiallisin osuma digitoituun Viron kirjallisuusseuran julkaisuunBeiträge zur Kunde Estlands (pdf), jonka pääsisältö on Georg Adelheimin toimittama Das Revaler Bürgerbuch 1710-1786. Kas kun en ollut PORVARIksi tietämääni Bouillonia tällaisesta koskaan älynnyt hakea...

Tämän kirjan mukaan Bouillon otettiin porvariksi 2.10.1730 ja oli kotoisin Ruotsista eikä Sveitsistä. Ensimmäinen vaimo haudattiin 5.2.1736 eli kauan ei mies ehtinyt leskenä olla ennen Helsingissä solmittua avioliittoa.
Sodorffin kohdalta (s. 85) löytyy virhetulkinta Lund eli ensiksi löytämäni teksti taitaa vahvasti perustua tähän matrikkeliin.

Valitettavasti Anna Maria Sundin omistamalla tontilla ei ole enää 1700-luvun rakennusta, mutta voihan sitä sittenkin mennä fiilistelemään seuraavalla Tallinnan reissulla. Vaikkei Anna Maria ole välttämättä mitään sukuakaan niin olipahan helsinkiläinen nainen niin kuin minäkin. (Yksi Petter Sundin pojanpojantytärkin päätyy Tallinnaan vuoteen 1790 mennessä, mutta hänestä en tiedä varmuudella edes etunimeä.)

Kuva Tallinnasta pahoinpitelemäni, alkuperäinen Tallinna Linnamuuseum, TLM F 1750, Public Domain 

Arkeologinen perjantai-iltapäivä

Arkeologisten kenttätöiden esittelyt jatkuivat perjantaina. Aamupäivän ohjelma näytti ammattilaisasialta, joten liityin yleisöön vasta lounaan jälkeen.
Ensimmäiseksi Georg Haggren ja Elina Terävä kertoivat Raaseporin linnan kolmessa huonetilassa viime kesänä tehdyistä viikon kestäneistä kaivauksista ja linnan ulkopuolella olevan jätekasan tuoreimmista löydöistä. Huoneista oli paljastunut yksi tiililattia, muuttuneet käyttötarkoitukset ja tutkimuspotentiaalia. Jätekasasta hienojen lasiastioiden sirpaleita, ulkomailta tuotuja muita astioita, heloja, ompelutarvikkeita ynnä muuta. 

Maija Helamaa kertoi Rauman kaivauksista. Ei niistä, joita olin viime kesänä katsomassa vaan aivan vieressä 2015-2016 tutkittuun hautausmaan nurkkaan. Se oli tullut vastaan aivan yllättäen ja käynnistänyt pelastuskaivauksen. Vuonna 1640 palanutta kirkkoa ympäröivä hautausmaa oli käytössä vielä 1800-luvun alkupuolella, mutta vuosisadan lopulla (toistaiseksi tarkentamattomana ajankohtana) tietä oli levennetty ja 170 hautaa oli jäänyt sen alle. (Osteologisen analyysin jälkeen luut haudataan uudelleen Rauman seurakunnan hautausmaalle.)

Haudat todennäköisesti ovat 1700- ja 1800-luvulta. Ne ovat enimmäkseen esineettömiä. Yhdestä miehen haudasta, jossa oli myös kolikoita vuosilta 1799-1830, oli takista jäljellä hienot napit ja kauluksen (?) metallilaatat. Joissakin haudoissa oli myös tekokukkien jäänteitä. 

Yhdellä miehellä oli korvarengas, mistä tuli mieleen SKS:n arkistossa Satakunnasta lukemani kansantieteellinen muistiinpano miesten melko yleisistä korvakoruista. Kotiin palattuani tarkistin sen ja huomasin melko myöhäiseksi suhteessa Rauman hautauksiin. Kokeilin sanomalehtihakua tuloksettomasti ja jään miettimään ovatko parittomat korvakorut perukirjoissa ainoa tapa jäljittää miesten korvakorujen käyttöä?

Session viimeiseksi Timo Jussila kertoi inventointikokemuksista. Laserkeilauskuvisa ja vanhoista kartoista on hyötyä, mutta mikään ei korvaa maastotyötä. Sitä olisi hyvä päästä tekemään kaavoituksen alkuvaiheessa eikä myöhemmin rajoittuen rakennuspaikkoihin. Lopuksi Jussila ehdotti, että inventointien laatua pitäisi järjestelmällisesti arvioida, jotta hyvät toimintatavat voidaan tunnistaa. Täysin ulkopuoliselle kuullosti järkevältä, joskin haasteelliselta.


Kahvitauon jälkeen Kalle Luoto esitteli Laukon kartanon mailla tehtyä rautakautisen löytöpaikan koekaivausta. Se oli maanomistajan idea, joka juontui Kanta-Hämeen menneisyyden etsijöiden metallinetsinlöytöihin.

Viikon kestäneessä kaivauksessa avattiin noin kymmenesosa alueesta ja esiin tuli tarkoituksellisesti ladottu kivirakenne. Mahdollisesti polttokalmisto. Jatkoon on haettu rahoitusta.

John Lagerstedt selosti Hangonniemestä pohjoiseen sijaitsevan Horsön inventointia. Tämä saari oli osa Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa luovutettua aluetta, jonka suomalaiset valloittivat Jatkosodan alussa. Saarella oli Neuvostoliiton linnoitteita, jotka oli kartoitettu valloituksen jälkeen, mikä helpotti nyt erilaisten kivikasojen tulkintaa.

Lagerstedt laski saaren synkkään kulttuuriperintöön. Saaren omistajat olivat aikeissa myydä sieltä mökkitontteja, joiden tulevat asukit eivät ehkä halua miettiä saaren ympäristössä 500-600 kaatunutta sotilasta. Eikä heille ehkä mainosteta, että merenpohjasta voi löytyä Suomi-konepistooli tai vaarallisempia ammuksiakin. Saaren menneisyys olisi helpompaa unohtaa. Mieleen tuli vuosia sitten Tallinnassa ollut näyttely Saarenmaan NL-sotilaskohteista, joita ei haluttu aktiivisesti säilyttää. (Näköjään muistelin näyttelyä myös 2015 kirjoittaessani synkästä kulttuuriperinnöstä. Olin nähnyt sen kesällä 2013.)

Jo edellisenä päivänä esillä ollut Muistojen ja tarinoiden Kangasniemi –projekti eli Ninni Närväinen & Ulla Moilanen esiintyi jälleen. Nyt kerrottiin yleisö- ja koululaiskaivauksista Kangasniemen Suurolan Leskelässä ja tilan puutarhasta paljastuneesta kivikauden rakenteesta. Tästäkin on tekstejä projektin blogissa.

Omaksumiskykyni on näköjään hiipunut ja Jarkko Saipion esitys kaivaustutkimuksista Ristiinan lapinrauniojärvellä meni paljolti ohi. Lapinraunioihin en ole koskaan tutustunut ja yllätyin, että yhdessä esitellyssä oli sisällä paasihautarakenne kuten pronssikauden röykkiöhaudoissa usein. Ajoituskin näytti samalta, joten mikä on olennainen ero? Selvinnee joskus minullekin.

(Kuvakollaasien kuvat kännykällä esityskalvoista otettuja. Tarkoitettu sitaateiksi eivätkä laadultaan vastaa alkuperäistä alkuunkaan.)

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Arkeologinen torstai

Eilistä aamukahvia nauttiessani luin pari ensimmäistä lukua Björn Hagbergin ja Martin Widmanin uudesta kirjasta Att döda en människa. På spaning efter det första kriget. Nämä tiedepopularisoijat tosiaan ovat tiedusteluretkellä. Sen sijaan, että olisivat lukeneet (kuivia) tieteellisiä artikkeleita, he ensimmäisissä luvuissa matkustavat Amerikkaan haastattelemaan kahta tutkijaa, joista toinen on sitä mieltä, että sotiminen alkoi vasta maanviljelyn aikaan, ja toisen mielestä ihmiset ovat aina sotineet. En usko, että minua voi vakuuttaa kummastakaan, joten loppu kirjasta jää lukematta.

Sitten siirryin Kansallismuseon auditorioon kuuntelemaan arkeologisten kenttätöiden esittelyjä, joiden ensimmäisen päivän teemana olivat arkeologian näkökulmat 1800- ja 1900-luvun kulttuuriperintöön.


Ensimmäisinä puhuivat Ulla Moilanen ja Ninni Närväinen Muistojen Kangasniemi -hankkeen terveyslähteestä ja peltolöydöistä. Hanke, joka sai SMMT:ltä vuoden arkeologinen teko 2016 -tunnustuksen, oli ennestään tuttu blogitiedotuksensa kautta.

Tästä esityksestä jäi mieleen, että muinaisjäännösrekisterissä on vain 7 terveyslähdettä ja niillä on kaksi erilaista tyyppiä - tarkoituksenmukaisesti? Peltopoiminnassa löytyi runsaasti sirpaleita, mutta metallipaljastimella vain muutamia esineitä. Mutta toisella pellolla metallinpaljastin löysi 29 1700- ja 1800-luvun kolikkoa, jotka olivat lähellä sitä kiveä, jota ei pellolta saanut perimätiedon mukaan siirtää. Aika jännää, varsinkin kuin monessa kolikossa oli reikä ripustamista varten.

Liisa Seppäsen esitys oli kauan kaipaamani katsaus Lahden torin eli vuonna 1877 palaneen Lahden kylän kaivauksiin. Löydöksistä 10% oli säilyttämisen arvoisia. Ne kertovat materiaalisesta kulttuurista, johon kuului hienouksiakin. Miesten vaatteista löytyi jäänteitä, sillä niiden osia oli viimeiseksi käytetty työpajan rätteinä ja ne olivat selvinneet tulipalosta. Saatu tieto ei sinänsä ollut tajunnan räjäyttävää, mutta on herättänyt monessa paikallisessa uutta ja erilaista kiinnostusta historiaan.

Päivi Maarasen ja Timo Kantosen esitys pieksämäkeläisen ruukin inventoinnista hymyilytti siinä kohtaa, kun Maaranen kertoi käyttäneensä taustamaterialina paikalta kuvattuja youtube-videoita ja ruukista kirjoitettuja blogitekstejä.

Jan Fast kertoi Hangon Tulliniemen saksalaisen kauttakulkuleirin tutkimuksista ja Jan Kaila tämän rinnalla tekemästään Poettinen arkeologia -taideprojektista. Jälkimmäisestä syntyvä näyttely aukeaa 17.8.2017 jossain päin Helsinkiä. Keskustelussa Fast korosti, ettei tutkimusta pidä nähdä saksalaisten glorifiointina.

Piritta Häkälä selosti Lahdessa tehtyä vuoden 1918 taistelupaikkojen inventointia. (Teki mieli kysyä oliko hanketta motivoinut latu-urien tuhoamat taistelukaivannot.) Käytettävissä on saksalaisten puolelta karttoja, mutta painanteiden tulkinnassa on haasteensa. Ammusten löytäminen voi toimia vahvistavana todisteena, mutta niitä kerättiin sodan jälkeen pois ja pian sodan jälkeen samoissa maastoissa harjoittelivat suojeluskuntalaiset. Työ jatkuu tänä vuonna.

Riikka Alvikin ja Päivi Jantusen aiheena olivat ensimmäisen maailmansodan aikana uponneet laivat. Ei lähtökohtaisesti kiinnostanut hiukkaakaan, mutta osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi. Näitä metallirunkoisia hylkyjä suojaa muinaismuistolaki vasta kun uppoamisesta on tullut kuluneeksi 100 vuotta. Erittäin röyhkeältä kuullostava raumalaisten sukeltajien ryhmä on ottanut asiakseen tyhjentää hylkyjä juuri ennen ajan täyttymistä. Nostettuja esineitä, jotka olisivat tarvinneet konservointia, on ollut Raumalla esilläkin, mutta niiden myöhempi kohtalo on epäselvä.

Mutta on myös järkevämmin toimivia harrastajaryhmiä, joilla on tallennettuna hylyistä paremmat tiedot ja kuvat kuin Museovirastolla.

Viimeisenä puhui Laija Simponen-Robins Alavudella, Kuortaneella ja Ähtärissä vuonna 2016 toteutetusta Arkeologinen perintömme -hankkeesta, jossa oli aktivoitu paikallisia kertomaan mahdollisista aiemmin tuntemattomista muinaismuistoista. Lisäksi oli inventoitu asiakirjoista havaittuja kohteita. Näistä oli kiinnostava 1800-luvun puolivälissä asuttu Majuniemen torppa, jonka entinen tontti oli vuosisadan lopussa piirretyssä kartassa merkitty "kiviraunioksi". Eli näinkin voisi torpan paikan väärän ajan kartasta löytää.

(Kuvakollaasin ainekset on tapojeni vastaisesti revitty projektien Muistojen ja tarinoiden Kangasniemi, Lahden torikaivaus 2013 ja Arkeologinen perintömme -esiselvityshanke FB-sivuilta sekä sen kuulemma epäeettisesti toimivan raumalaisryhmän FB-sivulta. Saa reklamoida.)

torstai 6. huhtikuuta 2017

Karamellihistoriaa vuodelta 1903

(Jatkona edellisiin vuosiin.) Ensimmäinen Fazerin vuonna 1903 rekisteröimä visuaalinen ilme on menneisyyttä, mutta itse karkki tuttu (Registeringstidning för varumärken n:o 216). Fazerin sivujen mukaan "Pihlajanmarja-marmeladien valmistus alkoi Fazerin Kluuvikadun konditoriassa vuonna 1895 ja se on vanhin edelleen myynnissä oleva Fazer-tuote."
Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0
Elokuussa 1903 rekisteröitiin muoti-ilmiöstä cakewalk nimen ja kuvan saanut karamellikääre (n:o226). Oman hutkimukseni mukaan tanssi tuli Suomeen keväällä 1903, kun taas Helsingin kaupunginmuseon mukaan "Cake Walkia nähtiin Helsingissä ensimmäisen kerran Siltasaaren Circus Cinisellin esittämänä syksyllä 1904." ja karamellipaperi on ajoitettu noin vuoteen 1910. Paperihan voikin tietenkin olla myöhäisempi kuin karamellituotannon aloitus.

Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0
Cakewalk-karamellia mainostettiin näin komealla kuvalla Hufvudstadsbladetin etusivulla 25.10.1903.

Nizzan ulkoasu on niin yksinkertainen, että jätän sen väliin (n:o 228). Confetti kuullostaa iloiselta (n:o 229). Tämäkin kääre on saanut museolla arvioidun ajoituksen 1910.
Helsingin kaupunginmuseoCC BY 4.0
Oliko saksalaisen lastenkirjan kuvitukseen hankittu oikeudet vai oliko se oikeudellisesti vapaata käytettäväksi (n:o 231)? Tuote on selvästi suunnattu lapsille ja tarjolla on erilaisia kääreitä kerättäviksi ilmeisesti kaikista tarinan sivuista.
Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0
Helsingin kaupunginmuseo,, CC BY 4.0
Viimeinen vuoden 1903 rekisteröinti on Turisti (n:o 234). Tästäkin on varmasti ollut erilaisia kuva-aiheita, arvelen, ja löydän sitten Googlen välimuistista Fazerin museon (näkemättä ja kokematta!) sivun, jossa sanotaan, että "Turisti-karamelleissa näkyvät 1900-luvun alkupuolen tunnetuimmat nähtävyydet."
Näiden esimerkkien valossa karamellipapereiden keräily olisi 1900-luvun alussa ollut ihan mielekäs ja hauska harrastus.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Val(k)aistu esihistoria

Kävin eilen tutustumassa viime viikonloppuna avattuun Kansallismuseon uuteen esihistorian kokoelmanäyttelyyn.

Aloitetaan alkutilan sivuhuoneesta, jonka huomasin vasta kolmannella kierroksella. Ymmärrykseni mukaan se edusti arkeologisen tiedon muodostumista. Yhdellä seinällä kerrottiin perusteellisesti Euran miekasta ja kuulokkeesssa oli tarjolla Mikko Moilasen asiantuntevaa esitystä aiheesta.

Yhdessä vitriinissä esiteltiin esihistorian kausittelu ja siihen liittyvä näyttelyssä käytetty tiivistetty esinetieto: numero, karttapiste ja ajoitus aikajanalla. Paikan päällä ihmettelin, mitä iloa numerosta on tavalliselle kävijälle, mutta ulos päästyäni luin somessa jaetun ESS-artikkelin, jonka mukaan "kävijä voi hakea syvempää tietoa vaikkapa Finna-hakupalvelusta, jonne kaikkien esineiden pitäisi ehtiä huhtikuun aikana." (Vasta myöhemmin illalla huomasin, että tuossa alla olevassa kuvassakin lukee, että "Numeron avulla esineistä voi löytää lisätietoja osoitteesta finna.fi .") Onko Finnassa sitten linkitykset Kulttuuriympäristön palveluikkunan arkeologisiin kohteisiinkin? Erityisen täydelliset esinekuvaukset? Vain suomeksi luvataan, kuten kuvasta voi erottaa.
Kolmantena pienessä tilassa on vitriini Susiluolasta. Tämä oli näyttelyn ainoa kohta, jossa havaitsin etukäteen mainostettua arkeologisen tiedon epävarmuutta. Muuten asiat tiedettiin tarkalleen, alkuaulan ainoasta esineestä tiedettiin tekijän sukupuoli ja geneettinen yhteys nykypopulaatioon. Aikamoinen suoritus, kun kosketeltavaksi asettaminen toisaalla esitetyn mukaan tarkoittaa, ettei esineen löytökontekstia tunneta.
Hohtavan valkoisessa pääsalissakin kaikki oli varmaa tietoa, jopa kuppikiven käyttö. Temaattisen oloisissa saarekkeissa käsiteltiin asumukset, ruoka ja liikkuminen. Kunkin saarekkeen takana on iso videonäyttö, joissa näytti pyörivän vain ja ainoastaan talviluonnon kuvaa, jossa ei ollut yhtään ihmistä. Vaikka alkuaulassa oli jääkausi loppumassa, se tuntui vain jatkuvan.
Saarekeita vaikeammin hahmottui pitkä takaseinä, jossa näytti olevan "kaikenlaista tavaraa". Vasemmalla kivikautta ja oikealla metallikautta. Seinällä oli mustalla hahmoteltu esineitä, jotka ovat kadonneet. Tyylikästä, mutta kovin väritöntä.

Esinetekstit olivat lyhyitä, mutta en jaksanut montaa lukea, kun tuntui, ettei niistä mitään tietoa irronnut. Esimerkki: "Kesken jäänyt kirves kertoo esineen valmistustekniikasta"
Välitilassa esiteltiin Levänluhdan löytöjä ja kuvin itse paikkaa, kuten oli etukäteen mainostettu. Ainoa muu arkeologinen konteksti näyttelyssä oli seuraavan huoneen Luistarin hauta. Molemmat ovat erikoisuuksia Suomessa eikä mistään "tavallisemmasta", kuten röykkiöistä tai polttokalmistoista havaintojeni perusteella kerrottu mitään. Perusteltua?

Isossa huoneessa olin ehtinyt kaivata kulttuurikontakteja, joita ei näkynyt missään. No, ne olivat tässä seuraavan huoneen kartassa, vaikka en sitä vielä kuvaa ottaessani ymmärtänyt. Onneksi joku painoi reunassa olevaa nappia, joka käynnisti yhden karttavisualisoinneista. Niiden oikeellisuuksia ja tulkintoja voinee joku osaavampi arvioida. Ainakin "Viikingit" aiheuttaanee väärinkäsityksiä.
Samassa huoneessa oikealla oleva pitkä seinä on omistettu kalliomaalaukselle (tai kuten ryhmän kanssa ohi kulkenut opas sanoi: luolamaalaukselle) ja se veti porukkaa puoleensa huomattavasti enemmän kuin vastakkaisen puolen hyvin valkoinen aikajana, jossa 10 cm vastasi 100 vuotta. Sen paras osa meinasi jäädä itseltäni huomaamatta, eikä siihen moni muukaan näyttänyt tarttuvan. (Olisivatko sivukahvat tehneet liikutusmahdollisuuden selvemmäksi?) Kelkkaa liikuttamalla saa nimittäin esiin esineitä eri kohdilta aikajanaa. Jostain syystä näissä esinekuvissa ei ollut mukana muualla käytettyä infografiikkaa ja esinenumeroita.
Rautakaudelle omistetusta syvennyksestä en näköjään ottanut kuvaa. Sekä miesten aseet että naisten korut loivat varakasta vaikutelmaa. (Ellei ole saanut Historiska museetista vertailukohtaa.) Videonäytöllä pyöri Pukkisaaressa talvella kuvattua pätkää, jossa yksinäinen mies hutki kepillä ja hakkasi kirveellä. Missä talon muu väki oli?

Vihoviimeisen tilan teemana on uskomusmaailma. Rituaaliesineistä (tai niiksi tulkituista) on toki yli ajan löydettävissä jatkumoita/samankaltaisuuksia kuten eläinhahmot, mutta kun hyvin eri ajoilta peräisin olevat esineet ovat samassa vitriinissä on väärinkäsityksen vaara suuri. Suomalais-ugrilainen uskomusperinne on kai tullut vasta samaan aikaan kuin saamen ja suomen puhujat? Ja germaanisperäiset aatteet vielä myöhemmin?

Tässä tilassa tihrustelin tarkimmin esineiden infografiikkaa ja totesin jokseenkin mahdottomaksi hahmottaa ajoituseroa kahdesta rautakauden esineestä. Voin myös paljastaa, etten ajoitusgrafiikkaa heti vierailun alussa huomannut, ja illalla verkkokeskustelussa eräs näyttelyn kolunnut ei sitä ollut huomannut ollenkaan.
Jäin kaipaamaan
  • kronologiaa 
  • alueellisia eroja
  • löytökonteksteja
  • kansainvälisiä kontakteja ja vertailuja
  • elettyä elämää
  • tiedon epävarmuutta
  • arkeologian kuvausta metallinetsimen heiluttelua vaativampana toimintana

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Petterin ajan kuvia

Olen hollantilaisten Rijksstudioon kerännyt kokoelmaa (väljästi määritellen) Petterin ajan elämän taiteesta ja joistakin esinekuvista. Hollanti on Hollanti ja Helsinki Helsinki, mutta ehkä tästä jotain ajatusta irtoaa?
De muizenval, Quiringh Gerritsz. van Brekelenkam, 1660
Suloiset lapsukaiset testaavat hiirenloukkua. Helsingissäkin oli varmasti hiirenloukkuja.

De melkmeid, Gesina ter Borch, 1669
Vettä ja maitoa kannetiin. Puuastioissa, jotka itsessään painoivat huomattavasti enemmän kuin muoviämpärit.
Vrouw met twee kinderen in een draagmand, Gesina ter Borch, 1651
Lapsiakin kannettiin, telinein tai ilman. Ei ollut lastenvaunuja.

Het zieke kind, Gabriël Metsu, ca. 1664 - ca. 1666
Hoidettiin sairaita lapsia.
Het valse kaartspelen, Jan Miense Molenaer, 1640 - 1668
Herberginterieur met een oude man, die zich amuseert met de waardin, en triktrakspelers, bekend als 'Tweeërlei spel', Jan Havicksz. Steen, 1660 - 1679
Suomessa pelattiin enemmän korttia, mutta tarkemmin määrittelemättömästä lautapelistäkin on mainintoja.
Interieur met twee mannen bij het vuur, Quiringh Gerritsz. van Brekelenkam, 1664
Takuulla Suomessa juotiin ja poltettiin tupakkaa.
Een bakje aardbeien op een stenen plint, Adriaen Coorte, 1696
Syötiin mansikoita.

Luizenkam uit het wrak van de Oostindiëvaarder TVliegend Hart, anoniem, 1700 - 1735
Kammattiin hiuksista täitä.
Komeet, anoniem, 1700 - 1800
Nähtiin komeetta, ainakin vuonna 1680.
Prentverkoper, Jan van Somer, 1675 - 1696
Ostettiin ehkä painokuvia ja ainakin pienpainatteita.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Huomioita 1711-1721 eli KB:ssä perjantaina

Viime viikon Tukholman reissun viimeisenä päivänä olisi ehkä kannattanut palata arkistoihin tekemään tarkistuksia, mutta askeleeni veivät Kungliga Biblioteketiin. Piti vaan harhailla ja tarkistaa muistikuvia, mutta sisäänpäästyäni huomasin ohjauskyltissä sanat mikrofilmer ja tidskrifter. Olisiko nyt tilaisuus vilaista 1700-luvun alun sanomalehtiä?

Laskeuduin syvälle maan alle, jossa erittäin ystävällinen työntekijä näytti oikean hyllyn, johon teipattu lappu kertoi kammottavan totuuden. KB:n kokoelmista puuttuu Posttidningar lehdet 1722-1760. Aauuts! Olisin voinut jäädä tätä itkemään, mutta arvioin hedelmällisemmäksi tarttua siihen mitä oli tarjolla ja sen kelaamiseenkin meni kaikki aika, jota minulla oli. Poimintoja ja huomioita enimmäkseen ilmoitusaineistosta.

14.2.1711 mainostettiin painatetta, jossa kerrottiin nimetyssä kylässä Skoonessa asuvasta piiasta, joka ei ole seitsemään vuoteen juonut eikä syönyt. Hakemalla nimellä Ester Jönsdotter Libriksestä löytyy useita painatteita vuodelta 1710, jolloin syömättömyyttä oli vasta 6 vuotta. Tapaus ei jäänyt pienpainatteeksi ja Ester on mukana myös Wikipediassa.

6.6.1711 mainostettiin painatetta joka kertoi ruotsalaisten ja venäläisten joukkojen kohtaamisesta "wid Målahoff" 26.4.1711. Teksti oli kirjoitettu Sarvilahdessa 12.5.1711 eli on melko vauhdikkaasti toimitettu Tukholmaan. Libriksestä en onnistu tätä löytämään eivätkä suuren Pohjan sodan vaiheet ole niin hyvin päässäni, että tämä yhdistyisi johonkin merkittävään.

Vuoden 1712 (?) ja 1713 paikkeilla huomasin ilmoituksia, joissa välitettiin ulkomaisia siemeniä Italiasta ja Hollannista. Ymmärrettiinkö tuolloin kasvualueita ollenkaan?

17.3.1713 mainostettiin Sophiae Elisabet Brennerin kuparikaiverruksin koristettua omakustannetta, jota hän myi kotonaan. Wikipedian mukaan hän oli "ensimmäinen julkisesti esiintynyt ruotsalainen naisrunoilija". Libris ei tunne yhtään julkaisuaan vuodelta 1713.

5.5.1713 mainostajana oli göteborgilainen lääkäri Diedrich Motter, joka oman ilmoituksensa mukaan oli useampia vuosia kerännyt tietoa Afrikassa ja Aasiassa. Tämä oli nyt puristettu ihmepilleriin ("Wunderpiller"), joka parantaisi kaiken. Pilleri maksoi 2 hopeataalaria ja samaan hintaan sai sairauksia kuvaavan kirjan. Heti pian eli 19.5.1713 Kuninkaallinen lääkintäkollegio julisti Motterin valelääkäriksi ja pillerinsä vaaralliseksi.

Elokuussa 1713 julkaistiin viimeiset sotauutiset Suomesta. Pakolaisten tulemisesta ei syntynyt uutista, mutta 22.9.1713 Turusta lähtenyt Matthias Sweder mainosti tarjoavansa Tukholmassa (elatuksekseen) opetusta Ruotsin laista.

25.1.1714 oli tarjolla prinsessan syntymän (23.1.1714) johdosta tehty painate. 2.2.1714 oli myynnissä samasta aiheesta toinen (?), jossa oli onnittelulaulu.

23.11.1714 kerrottiin, että edellisenä torstana oli saatu tieto kuninkaan tulosta Stralsundiin eli paluusta Ruotsin rajojen sisälle. Jo samassa lehdessä mainostettiin muistopainatetta "den Klara Solen utur det dunkla Månens mörker å nyo på den Nordiske himmelen...", jota en löydä Libriksestä.

22.3.1715 kerrottiin, että professori Morianin tytär Anna Sidonia oli sukupuolelleen epätyypillisesti 28.1.1715 oratoinut julkisesti kuninkaallisten läsnäollessa latinaksi. Tämä oli maininnan arvoista lähinnä siksi, että oraatio oli nyt painotuotteena myynnissä. Nykyään tämän nimekkeen Oratio panegyrica, nominalibus Caroli duodecimi, svecorum, gothorum, vandalorumq voi nähdä digitoituna ja kielitaitoinen lukeakin. Aateliswikin mukaan Anna Sidonia oli saanut koulutuksensa Virossa.

12.4.1715 vihoviimeinen viite Suomeen on mainos kaksisvuisesta painatteesta, jossa Torniosta kerrotaan 16.2. ja 16.3. kuinka urhoollisesti Norrlannin talonpojat puolustautuivat venäläisiä vastaan. Tätäkään en löytänyt Libriksestä.

5.2.1717 kuulutettiin 13-vuotiasta palveluspoikaa. Tämä Israel oli syntynyt Porvoossa ja päällään oli viimeksi nähty musta hattu ja uudet vaaleat vaatteet, joissa oli punainen vuori ja kamelinkarvaiset napit sekä napinlävet.

19.2.1717 oli Södermalmin kaupungintalolla tilaisuus nähdä anatominen ruumiinavaus. Ilmoitus oli saman päivän lehdessä eli vain nopeat lukijat ehtivät paikalle.

30.7.1717 mainostettiin painettua lyhyttä kertomusta tanskalaisia 8.7.1717 vastaan käydystä taistelusta.

7.5.1720 mainostettiin kruunajaisista painettua selostusta. Kruunajaiset pidettiin 3.5.1720.

18.6.1720 mainostettiin tuoretta painatetta "En besynnerlig Dröm / för klarat i ett Bref til en afsomnad Stor Kung i Norden. Afsändt till des Hufwud Qwarter / af en Fiskare i Östgöta Skiären". Siis mitä? Ei ole vielä digitoitu, mutta saatu selville, ettei kirjoittaja oli ihan tavallinen kalastaja.

Terveyslähteiden ensimmäistä ilmoitusta en pannut merkille, mutta niitä taisi olla joka vuosi.

Arkkipainatteet ja niiden nopea ilmestyminen yllätti. Tukholmassa mainostettiin vain siellä painettua eli muutakin ilmestyi. Eikä läheskään kaikki näytä olevan mukana KB:n kokoelmissa tai Libriksessä.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Maakirjat on höpöä eli torstai Tukholmassa

Torstaiaamuna Tukholmassa suuntasin kaupunginarkistoon laajentamaan tuomiokirjaselailuni kattavuutta. Tavoitteena oli saada lopullinen tolkku Petter Sundin lapsuudenkodin omistuksen vaiheisiin.

Paine tähän oli syntynyt väliaikana järjestelmällisesti läpikäymistäni henki- ja maakirjoista. Ne eivät rimmanneet jo löytämiini lainhuutohin ja Petterin tilalle tuli uusi nimi aikana, jolloin luulin hänen edelleen omistaneen tilan. Miten tietoja oikein pitäisi tulkita?

Istuin tutkijasalissa aamukymmenestä alkaen. Pidin toki lounastauon, mutta iltaseitsemän lähetessä aloin olla aika poikki. Edessäni ollut tuomiokirja oli loppumassa eikä lainhuutoja ollut näkynyt aikoihin. Lannistuneena kääntelin sivuja enkä tainnut lukea montaakaan sanaa. Kunnes. Henkilökunnan edustaja tuli saliin ja hansikasnatsin pelossa laitoin paljaat käteni pöydän alle ja pään lähemmäs paperia.

Jossa oli tuttuja nimiä! Petter oli tosiaankin myynyt enemmistöosuutensa tilasta vasta 1726. Veljenpoikansa äidillä (siunattu Brita Frantsintytär!) oli eriävä näkemys omistussuhteista kuten myös toisen veljen vävyllä. Kaksilla käräjillä käsitelty juttu todisti, että omistus oli vuonna 1687 kuolleen isän jälkeen jakaantunut 9 lapselle eikä muistitieto riittänyt pitämään kirjaa heidän välisistään lunastuksista. Petterillä oli paperit 5/6 osuudestaan, joten hän veti pisimmän korren. (Murto-osan nimittäjästä päätellen yksi perheen tytöistä oli kuollut naimattomana tai jätetty perinnöttömäksi.)

Opittua
1) Lue, lue, lue vaan
2) Kukaan ei ole koskaan (minulle) maakirjoja suositellut lähteenä, mutta enimmäkseen on valitettu niiden hidasta päivittymistä. Ainakin nyt tutkimani tilan perusteella voi myös sanoa, että niillä ei (välttämättä) ole mitään tekemistä todellisen omistuksen kanssa. Totuus oli vuoteen 1715 "Sven Olofssonin perilliset", mutta maakirjaa katsoen luulin tilan kuuluneen niille kahdelle veljelle, jotka sitä viljelivät.


Vielä yksityiskohta omistussuhteiden ilmoituksista. Ennen avainjutun löytymistä tuomiokirjoissa tuli vastaan tapaus, jossa tilaa kohtaan esitettiin jotain (rajajuttua?). Tilaa viljelevät ja paikkakunnalla asuneet veljekset olivat oikeudessa ihan että "ei tätä voi käsitellä kun Helsingissä asuvaa veljeä Petter Sundia ei ole haastettu. Hän omistaa isoimman osan tilasta". No, ei omistanut sen enempää kuin puhujatkaan, mutta nimensä saatettiin ottaa esille siksi, että Helsingissä asuvaa oli hankala saada Tukholman pohjoispuolelle käräjille. Eikä jutusta käy mitenkään ilmi, että veljesten neljällä sisarella oli yhteensä kolmasosa tilasta.

Omistaminen(kaan) ei ollut ennen vanhaan(kaan) suoraviivaista.