Maija Helamaa kertoi Rauman kaivauksista. Ei niistä, joita olin viime kesänä katsomassa vaan aivan vieressä 2015-2016 tutkittuun hautausmaan nurkkaan. Se oli tullut vastaan aivan yllättäen ja käynnistänyt pelastuskaivauksen. Vuonna 1640 palanutta kirkkoa ympäröivä hautausmaa oli käytössä vielä 1800-luvun alkupuolella, mutta vuosisadan lopulla (toistaiseksi tarkentamattomana ajankohtana) tietä oli levennetty ja 170 hautaa oli jäänyt sen alle. (Osteologisen analyysin jälkeen luut haudataan uudelleen Rauman seurakunnan hautausmaalle.)
Haudat todennäköisesti ovat 1700- ja 1800-luvulta. Ne ovat enimmäkseen esineettömiä. Yhdestä miehen haudasta, jossa oli myös kolikoita vuosilta 1799-1830, oli takista jäljellä hienot napit ja kauluksen (?) metallilaatat. Joissakin haudoissa oli myös tekokukkien jäänteitä.
Yhdellä miehellä oli korvarengas, mistä tuli mieleen SKS:n arkistossa Satakunnasta lukemani kansantieteellinen muistiinpano miesten melko yleisistä korvakoruista. Kotiin palattuani tarkistin sen ja huomasin melko myöhäiseksi suhteessa Rauman hautauksiin. Kokeilin sanomalehtihakua tuloksettomasti ja jään miettimään ovatko parittomat korvakorut perukirjoissa ainoa tapa jäljittää miesten korvakorujen käyttöä?
Session viimeiseksi Timo Jussila kertoi inventointikokemuksista. Laserkeilauskuvisa ja vanhoista kartoista on hyötyä, mutta mikään ei korvaa maastotyötä. Sitä olisi hyvä päästä tekemään kaavoituksen alkuvaiheessa eikä myöhemmin rajoittuen rakennuspaikkoihin. Lopuksi Jussila ehdotti, että inventointien laatua pitäisi järjestelmällisesti arvioida, jotta hyvät toimintatavat voidaan tunnistaa. Täysin ulkopuoliselle kuullosti järkevältä, joskin haasteelliselta.
Kahvitauon jälkeen Kalle Luoto esitteli Laukon kartanon mailla tehtyä rautakautisen löytöpaikan koekaivausta. Se oli maanomistajan idea, joka juontui Kanta-Hämeen menneisyyden etsijöiden metallinetsinlöytöihin.
Viikon kestäneessä kaivauksessa avattiin noin kymmenesosa alueesta ja esiin tuli tarkoituksellisesti ladottu kivirakenne. Mahdollisesti polttokalmisto. Jatkoon on haettu rahoitusta.
John Lagerstedt selosti Hangonniemestä pohjoiseen sijaitsevan Horsön inventointia. Tämä saari oli osa Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa luovutettua aluetta, jonka suomalaiset valloittivat Jatkosodan alussa. Saarella oli Neuvostoliiton linnoitteita, jotka oli kartoitettu valloituksen jälkeen, mikä helpotti nyt erilaisten kivikasojen tulkintaa.
Lagerstedt laski saaren synkkään kulttuuriperintöön. Saaren omistajat olivat aikeissa myydä sieltä mökkitontteja, joiden tulevat asukit eivät ehkä halua miettiä saaren ympäristössä 500-600 kaatunutta sotilasta. Eikä heille ehkä mainosteta, että merenpohjasta voi löytyä Suomi-konepistooli tai vaarallisempia ammuksiakin. Saaren menneisyys olisi helpompaa unohtaa. Mieleen tuli vuosia sitten Tallinnassa ollut näyttely Saarenmaan NL-sotilaskohteista, joita ei haluttu aktiivisesti säilyttää. (Näköjään muistelin näyttelyä myös 2015 kirjoittaessani synkästä kulttuuriperinnöstä. Olin nähnyt sen kesällä 2013.)
Jo edellisenä päivänä esillä ollut Muistojen ja tarinoiden Kangasniemi –projekti eli Ninni Närväinen & Ulla Moilanen esiintyi jälleen. Nyt kerrottiin yleisö- ja koululaiskaivauksista Kangasniemen Suurolan Leskelässä ja tilan puutarhasta paljastuneesta kivikauden rakenteesta. Tästäkin on tekstejä projektin blogissa.
Omaksumiskykyni on näköjään hiipunut ja Jarkko Saipion esitys kaivaustutkimuksista Ristiinan lapinrauniojärvellä meni paljolti ohi. Lapinraunioihin en ole koskaan tutustunut ja yllätyin, että yhdessä esitellyssä oli sisällä paasihautarakenne kuten pronssikauden röykkiöhaudoissa usein. Ajoituskin näytti samalta, joten mikä on olennainen ero? Selvinnee joskus minullekin.
(Kuvakollaasien kuvat kännykällä esityskalvoista otettuja. Tarkoitettu sitaateiksi eivätkä laadultaan vastaa alkuperäistä alkuunkaan.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti