lauantai 7. tammikuuta 2017

Ruotsalaisin Suomen Belin

Kiinnostukseni Belineihin alkoi Forsbyn takia Thure Belinistä, jonka aiempi elämä Kalannissa toi mukaan Magnus Julius Belinin. Ruotsalaisten keskustelupalstaviestien kautta tuli tietoon myös Nauvoon parikymmentä vuotta myöhemmin ilmaantuva Petter Johan Belin.

Hänen vuosina 1722, 1723 ja 1727 syntyneet kolme poikaansa löytyvät FamilySearchiin indeksoiduista ruotsalaisista kasteista. Niiden perusnäkymässä on seurakunnasta vain tieto "Tukholma", mikä on lähes käyttökelvoton. Hetken kiroiltuani älysin poimia korttinäkymän oikeasta reunasta mikrofilmin numeron (GS Film number). Sitten valitsin yläreunan alavalikosta haun kohteeksi katalogin (Catalog). Syöttämällä filmien numerot sinne sain tietää, että kaikki kolme oli kastettu tykistörykmentin seurakunnassa.

Petter Johan oli siis armeijassa ennen Nauvoa? Lisätietoa saadakseni kipitin Kansallisarkistoon käyttämään SVARia. Poikien kasteet sain helposti esille. Petterin titteleistä en saanut tolkkua, mutta kummilista tuotti iloisen yllätyksen. Pehtoori Magnus Belin oli kummina 6.5.1722 ja pehtoorit Thure ja Magnus Belin 28.8.1723.

Kummisuhde ei jäänyt yksipuoleiseksi, sillä kun joulukuussa 1730 Thuren ja Magnuksen lapset kastettiin Kalannissa oli molempien kummina Petter Belin. Ei varsinainen todiste sukulaisuudesta, mutta aika vahva viite siihen suuntaan.

Petterin kolmen pojan äiti oli Maria Sophia Ringstedt, joka kuoli 11.2.1738. Kun hänen perukirjaansa tehtiin samana vuonna Tukhomassa todettiin Petterin olevan päällysmies Fagerholmissa Turun tienoilla. Ja Nauvon Fagerholmissa oli tosiaan vuoden 1738 alussa ehditty henkikirjoittaa sekä Petter että Maria.

Petteriä ei näy Nauvon Fagerholmissa henkikirjoituksissa 1739 ja 1740, mutta on siellä jälleen vuonna 1741. Jälleen vaimon nimi on Maria, mutta nyt Maria Mattsdotter, joka synnytti Fagerholmissa Petterille tyttären 17.2.1741. Avioliitto päättyi Petter Johanin kuolemaan melko pian tämän jälkeen, sillä Maria hakee Turun maistraatilta lupaa avioitua uudelleen helmikuussa 1744.

Mitä teki päällysmies Fagerholmilla? Nauvon yllättävän kapea pitäjänhistoria ei sisältänyt paikannimihakemistoa eikä selailu tuottanut tulosta. Verkkosivun mukaan saarella on 1700-luvun alkupuolella rakennettu kivinen tullitalo. Kansallisarkiston digitoinneissa Luotsi- ja majakkalaitos > Luotsi- ja majakkalaitoksen arkisto > Merimerkit > Fagerholm; loisto kalliolla (Uabb:984) näyttää tältä

 

perjantai 6. tammikuuta 2017

Kauanko turkiseläimet ovat olleet tarhoissa?

Suomen Elinkeinoelämän Arkisto jakoi eilisessä pakkasessa kuvan


selitteellä "Vähän vanhempaa turkkimuotia. 1910-luvulta. Anna (omaa sukua Hackman) ja Georg Favre, Sorsakoski [Hackmanin arkisto]"

Tuttavani jakoi kuvan edelleen saatteella "Oikein!". Hän tarkoitti sään mukaista pukeutumista, mutta ajatukseni hyppäsi asenteisiin turkistarhausta kohtaan. Olivatko kuvan turkit villinä kasvaneiden eläimien nahkoja vai tarhattujen?

Mistä tajusin, ettei minulla ole aavistustakaan turkistarhauksen alkuajasta. Tai turkiskaupan teosta hämärän keskiajan jälkeen. Keskittyen edelliseen avasin (tietenkin) Wikipedian. Suomeksi: "Turkistarhaus aloitettiin Yhdysvalloissa 1860-luvulla. Nykyaikaisen turkistarhauksen katsotaan kuitenkin alkaneen 1890-luvulla Kanadassa Prinssi Edwardin saarella." "Pohjoismaissa turkistarhaus yleistyi 1910-luvulla, Suomessa 1950-luvulla ja voimaperäisesti 1960-luvulla" Ruotsiksi totinen alku 1800-luvun lopussa. Englanniksi  Pohjois-Amerikassa ensimmäiset kasvatetut minkit 1860-luvulla ja ketut Prinssi Edwardin saarella 1895."

Kirjasto oli illalla kaukana eikä sieltäkään ilmeisesti varsinaista historiakirjoitusta turkistarhauksesta löytyisi. Katri Karkinen toteaa väitöskirjassaan Sitkeä sissi - turkistarhaaja yhteiskunnan muutoksessa (2009) että
"Turkistarhauksen historiaa käsitteleviä teoksia ovat Suomen Turkiseläinten Kasvattajain liiton teettämät kaksi historiikkia (Suomen Turkiseläinten ... 1978; Johansson 2003) sekä huutokauppayhtiön tilaama historiikki (Turkistuottajat Oy 1988). Tutkimusaineistoksi sopivat myös Pohjois-Suomen Turkiseläinten kasvattajat ry:n historia ja Savo-Karjalan Turkistarhaajat ry:n 60-vuotisjuhlapainoslehtinen vuodelta 1988 (Tuorila 1988;
Hernesniemi 1988)." 
Aloitusaika tarjosi mahdollisuuden löytää lisätietoa sanomalehdistä, mutta millä sanoilla hakea? Ainoa osumani oli lopulta muutaman ruotsinkielisen sanomalehden helmikuussa 1910 julkaisema uutinen saksalaisen metsämestarin Raunowin hankkeesta perustaa Kamtšatkan niemimaalle 5000 hehtaarin turkiseläinfarmi (pälsdjursfarm). Ilmeisesti kyse ei ollut häkkikasvatuksesta... Ruotsalaisiin (digitoituihin) sanomalehtiin pälsdjursfarm ilmaantuu kun Aftonbladet 19.12.1926 raportoi käynnistä ruotsalaisella turkiseläinfarmilla.

Google Booksissa näkee pätkän vuoden 1988 Finskt Veterinärtidskriftistä: "Turkiseläinten tarhaus alkoi Suomessa tämän vuosisadan alussa. Ensimmäinen tarhaeläin oli silloin kettu. Minkkejä alettiin tarhata 1930-luvulla, mutta vasta 1960-luvulla minkin kasvatus lisääntyi voimakkaasti."

Kiistatonta (jokseenkin) faktaa löytyy tilastoista, joihin tutustuin tekstihaun voimalla Tilastokeskuksen digitoidussa kokoelmassaVaasan väestölaskennassa 27.11.1930 yksi mies oli elinkeinoltaan turkiseläinten hoitaja samoin kuin Tampereella ja Raumalla.

Maatalouslaskennassa 1941 laskettiin ihmisten sijaan eläimiä, joiden määrät eivät ole olemattomia.

Vuonna 1960 Suomessa sai turkiseläinhoidosta elantonsa 1754 henkeä. Jostain syystä vuosi 1960 puuttuu yhteenvedosta Väestön taloudellinen toiminta ja asuinolot 1950–1995 joka muuten todistaa, mitä Wikipedia lähdeviitteettä yleistymisestä sanoi: 1950-luvulla ja voimaperäisesti 1960-luvulla


torstai 5. tammikuuta 2017

Lodelius ja digitaalisen aineiston mahdollisuudet

Magnus Julius Belinin perhe on kirjattuna rippikirjoihin paremmin kuin mahdollisen veljensä Thuren. Yksi omistuisuus kyllä löytyy. Margaretha vaimollaan (s. 10.7.1698) on varhaisimmassa rippikirjassa sukunimi Hedman, seuraavassa rippikirjassa samoin, mutta sitten, miehensä jo kuoltua, "Hedman eller Loddin" ja hautausmerkinnässä hän on "encka mad. Margaretha Lodelia".

Katsomalla näitä rippikirjojen svuja kokonaisuuksina, kuten asiantuntijat neuvovat, huomaa rippikirjassa 1735-1748 vuonna 1709 syntyneen henkilön "student Carl Lodelius". Ylioppilasmatrikkelista häntä ei löydy, joten joko opiskelijakäsite viittaa muualle kuin Turun Akatemiaan.

Asiantuntijat ja sellaisina esiintyvät tapaavat sanoa, että ilman HisKiä selviää ihan hyvin, mutta minusta se on tehokkaan tutkimuksen edellytys. Kalannin kastetuista sinne tallennettuihin tietoihin selviää, että opinnot ovat jääneet ja vaimo Maria Mattsdotter löytynyt vuoden 1735 alkuun mennessä.

"Drg. Carl Stephanss. Lodelius" vaikutti vuoden lopulla, lapsensa syntyessä 20.11.1735, Villilässä. Sitä emännöivät esiäitini, joten rippikirjan sivu oli ennestään tuttu, mutta ei olennaisesti selvempi kuin viimeksi sitä katsoessani. Kolme vuotta myöhemmin asutaan Sundholmissa ja Carlin titteli lapsen syntyessä 6.9.1738 on laivuri. Rippikirjan tyyli on jälleen paperia säästävä, enkä Carlia perheineen löydä.

Kiitos Digihakemiston huolellisten täyttäjien Carl löytyy seuraavaksi Uudenkaupungin rippikirjasta, jossa ehtollismerkintöjä on vuosina 1739-41.

Kesällä 1742 Carl on jälleen Villilässä ja nyt lampuotina lapsensa syntyessä 24.6.1742. Edelleen käytetään samaa rippikirjaa enkä onnistu erottamaan perhettä sivulta. Kolme vuotta myöhemmin Carl on tehnyt täyskierroksen ja on takaisin Tuorlahdessa, josta hänet alun perin löysin. Täällä hän on vihdoin niin merkittävä, etä merkitään uudelleen rippikirjan sivulle vaimoineen, jonka syntymäpäivä on 2.3.1707. Kalannissa kastettujen luettelo ylettyy näin aikaiseen aikaan ja kyseessä lienee 3.3.1707 Inhamosta kastettu Maria.

Carlin alla on hämärähkö merkintä vuodesta 1746. Tästä huolimatta perhe on lapsiaan myöten seuraavassa rippikirjassa Tuorlahdessa. Ilman Hiskiä olisi jäänyt huomaamatta Belin-tutkimuksen kannalta mielenkiintoinen muutto seurakunnan ulkopuolelle,

Nimittäin Kokemäen Forsbyssä, jossa edellä mainittu Thure oli pehtorina, syntyi 2.4.1749 tyttölapsi, jonka isäksi merkittiin "Utkrid. Carl Lodelius". Yhteys Belineihin ei jää epäselväksi, sillä tytön kummeina ovat Thure Belin, vaimonsa ja Christina Belin. Jostain syystä Carlin lapset on lueteltu Forsbyn rippikirjan sivulla kun taas Thuren ei.

Oliko Carl Margarethan pikkuveli ja yhteinen isänsä Stephan Lodelius? Jää selvittämättä samoin kuin perheen myöhempi kohtalo. Carl katoaa Tuorlahdesta palattuaan sinne Kokemäeltä.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

1600-luvun lopun henkikirjoista

Uusi vuosi ja (taas) uusi yritys saada Petter Sundin elämä kokoon. Pehmeäksi, mutta järkeväksi aloitukseksi, tutustuin Veli Pekka Toropaisen väitöskirjaan Päättäväiset porvarskat. Turun johtavan porvariston toimijuus vuosina 1623-1670. Hiukan väärä aika ja väärä kaupunki, mutta sama sosiaaliryhmä, joten poimin lukuisia pointteja muistiin.

Ensimmäisenä tartuin henkikirjoihin. Toropainen käyttää niitä (s. 58-60) määrittääkseen mahtiporvariston (henkikirjaan kirjattujen) talouksien koostumusta. Mieleen tuli heti, ettei Petter Sundin talous näytänyt tuolta Helsingissä. Tarkistin ja tosiaan palvelusväki oli vähissä. Ehkäpä siksi, ettei hän ollut kaupungin ykkösporvaristoa. Täytyy muistaa tehdä vertailua kaupungin ja ajan sisällä.

Innostuin sitten jatkamaan henkikirjojen läpikäyntiä ja sukututkijalle silmiinpistävää oli, ettei ennen isoavihaa lapsia näy Petterin taloudessa. Vain yksi ensimmäisen avioliiton pojista on henkikirjassa ja hänkin yhsinään (tosin ensimmäisellä kerralla määreellä "Petter Sundin poika"). Toropaisen tekstistä (s. 60) tuli (ensimmäistä kertaa!) mieleen, että lapset voivat olla sukunimettöminä muiden talouksien palvelijoina. Mahdotonta todistaa.

Henkikirjojen järjestelmällistä läpikäyntiä voin lämpimästi suositella kaikille ajoille. Tiedot ovat rippikirjoja köyhempiä, mutta muuttuvat nopeammin. Ja voivat paljastaa "todellisemman" asuinpaikan, kuten äskettäin verkkokeskustelussa 1800-luvun tilattomien kanssa todettiin. Tämä on olennaista pitäjän ja kaupungin välillä muuttavan Petterinkin kanssa, mutta elämänsä lopussa mies taitaa olla oikeasti niin vanha, että katoaa verotettavien joukosta?

Henkikirjojen etsimistä varten kannattaa ladata Kansallisarkiston sivuilta Henkikirjamikrofilmien käyttökopiot 1634-1808 (pdf). En kerro mistä, sillä minulle kerrottiin, että tiedosto on "siirretty arkistojen Porttiin", mutta en löydä linkkiä Portin sivulta Henkikirjat, jonne se minusta kuuluisi.

Portin sivulla neuvotaan minusta päättömästi hakemaan arkistotietokannan kautta tositekirjoja. EI NÄIN. Käyttämällä luetteloa näkee heti miltä vuosilta henkikirja on olemassa eli ei hae turhaan ja tehottomasti. Lisäksi siinä on antiikkiselta tuntuvan (mutta tällä viikollakin käyttämäni) mikrofilminumeron lisäksi läänintilin numero. Niin ja luettelon lopussa on listaus, josta selviää mistä kihlakunnasta pitäjiä pitää hakea.


Eli vastoin Porttia neuvon seuraavasti. Kun olet löytänyt hakemistosta tilinumeron, esimerkiksi Petter Sundiin liittyen vuonna 1703 Helsingin pitäjä (eli Porvoon kihlakunta): 8091, niin mene digitaaliarkiston hakusivulle ja kirjoita ruutuun läänintilit ja paina hae. Saat tuloksena arkistonmuodostajan Läänintilit. Klikkaa sitä ja seuraavaksi ruudulla on arkistotaso. Klikkaa siitä oikeata lääniä. Ja sitten sanaa Asiakirjat.

Seuraavalla sivulla on alku tilien listauksesta. Älä silmäile sitä vaan klikkaa yläkulmasta kaikki.
Sitten käytät selaimen hakua (lähes aina crtl+f) ja syötät siihen tilin numeron
Ta-daa! Ellei tilissä ole digitaaliarkiston hakemistoa, löydät sivunumeron edellä mainitusta luettelosta. Ja jos selaimen haku ei löydä hakemaasi tiliä, niin sitä ei ole digitoitu ja luettelo tarjoaa nimensä mukaisesti tiedon mikrofilmin numerosta. (Huom! se on mikrofilmi, josta kirja alkaa, mutta voi jatkua seuraavaan. Sarjassa muisti palaili pätkittäin Kansallisarkiston mikrofilmisalissa.)

tiistai 3. tammikuuta 2017

Pehtoorin pojasta pitäjänsorvariksi

Henrik Simon Belin syntyi 10.11.1737. Hän aloitti 5.2.1751 opinnot Porin koulussa, johon hänet kirjattiin pehtoorin poikana. Hyvin todennäköisesti Henrik on siis syntynyt de la Gardie-suvun Kokemäen tilojen pehtorin Thure Belinin ja Margareta Wegelian aviosuhteesta aikana, jolta Kokemäeltä ei ole säilynyt kastettujen listoja. (Jos näin, niin Hedvig-sisarensa Närpiöön johtaneesta elämänkulusta oli puhetta aiemmassa kirjoituksessa.)

Thure Belin haudattiin Harjavallassa 16.11.1760 ja seuraavana vuonna Henrik on sorvarirenki mennessään 10.12.1761 Raumalla naimisiin paikallisen porvarin tyttären Maria Helena Jacobsdotter Lellan kanssa. Heidän esikoistyttärensä syntyi Lellan talossa Raumalla 23.5.1762, mutta vuonna 1764 perhe muutti Hämeenkyröön.

Siellä Henrik Belinistä tuli pitäjänsorvari vuoteen 1767 mennessä.

Jos Henrik oli Thure Belinin poika, niin Hämeenkyrössä 29.9.1772 vihitty Juliana Belin oli Henrikin pikkusisko, joka oli vain 10-vuotias isän kuollessa. Missä lienee ollut väliin jääneet vuodet? Kasteen ja vihkimisen välillä en tiedä hänestä mitään. Hämeenkyrön säästäväinen kirjaus ei paljasta mistä käsin hän meni avioliittoon, jonka vuodet kuluivat Ikaalisissa, kunnes aviomies kuoli Kustaa III:n sodassa 1789. Juliana lapsineen muutti tuolloin takaisin Hämeenkyröön eli sinne oli olemassa jokin merkittävä side. Mutta vaikka Dighakemistoon on poimittu sukunimiä, en löydä Julianaa enää Hämeenkyröstä. Yksi tyttäristään ilmaantuu aikanaan Henric Belinin kanssa samalle rippikirjan sivulle.

Palataan Henrikin elämään, joka jatkui Hämeenkyrössä. Vuonna 1799 todettiin, ettei Belinillä ollut paikkakunnan maanomistajien joukossa sukulaisia. Sukulaiset olivat niin kaukana, että Henrikin kuoltua vuonna 1806 nähtiin tarpeelliseksi toimittaa ilmoitus Åbo Tidningiin.


Neljästä tuntemastani Henrikin lapsesta seurasin Hämeenkyrössä 11.12.1767 syntynyttä poikaa Johan Henrich Belin. Hän kävi isänsä mallin mukaisesti Porin koulua vuodet 1779-83. Mentyään naimisiin 29.11.1789 raumalaisen porvarin tyttären kanssa (kuten isänsä) hänestä tuli vuonna 1790 Laitilan nimismies eli oli lähellä isoisänsä Thure Belinin pehtoripaikkaa Kalannissa.

Johan Henrik kuoli jo vuonna 1796. Tuolloin nelivuotias esikoistyttärensä päätyi 1810-luvulla Kokemäenkartanon talousmamselliksi, missä voi nähdä yhteyden isotätiensä elämänkulkuihin ja isoisänsä isän loppuelämän maisemaan.

Lähteet: Ks. Belin-kokoelmani

maanantai 2. tammikuuta 2017

Muuttuuko ilmastomme?


Tuntuu, että ilmastonmuutoksesta on puhuttu kauan. Ainakin lukioajoistani asti. Mutta mikään ei ole uutta auringon alla, sillä Wiipurin sanomista 4.5.1909 on luettavissa artikkeli Muuttuuko ilmanalamme? 
Yleinen mielipide on, että ilmanalamme viime aikoina olisi huomattavasti muuttunut, kun taas tilasto ja tiede näyttämät antavan kieltävän vastauksen tai ainakin löytää vain hyvin pieniä merkkejä muutoksiin, joita tuskin kenenkään pitäisi voida huomata.
Kas, toisin päin kuin nykyään.
Syntyy kysymys, kuinka tällainen ristiriita tilaston ja jokapäiväisen kokemuksen välillä on saattanut syntyä ja miten on todistettavissa, että ristiriita on vain näennäinen. 
Tähän vastaa torstain Hbl:ssä sikäläisen meteorologisen keskuslaitoksen assistentti O. Johansson mieltä kiinnittävässä kirjotuksessa. Yleinen käsitys ilmanalan muuttamisesta on se, että talvet ovat ennen olleet kylmemmät kuin nykyään. Tässä tietysti nojataan muistiin, joka ei ole aivan luotettava. Joka tapauksessa ajatellaan muutoksen tapahtuneen 30—50 vuoden kuluessa. Mutta jos nyt tarkastaa Helsingissä sanottuna aikana tehtyjä lämpöhavaintoja ja tunnusmerkiksi otetaan talvikuukausien keskilämpö, tullaan aivan kielteiseen tulokseen: korkeintaan parin kymmenes-osan asteen lämpömuutos on havaittavissa. Jos taas tutkitaan, montako pakkaskuukautta, esim. sellaista, jonka keskilämpö on noussut yli 10 asteen, on viime vuosikymmenien kuluessa ollut, huomataan että 1900-luvulla on esiintynyt ainoastaan 2 sellaista tapausta, 1890-luvulla 3, 1880-luvulla 4 ja 1870- ja 1860-luvulla 6 tapausta. Tästä näkyy, että kylmien talvikuukausien lukumäärä on vähentynyt 30-40 vuoden kuluessa kolmanteen osaan. Tältä kannalta katsoen siis väite, että kylmät talvet miespolven kuluessa ovat tulleet yhä harvinaisemmiksi, on täysin oikeutettu. Sama on tulos jos tutkitaan havaintoja Oulussa. Kun 13 asteen pakkanen otetaan rajaksi, huomataan siellä viime vuosikymmenen aikana 3 ankarampaa pakkasta, kolmena edellisenä vuosikymmenenä 5 kunakin ja niiden edellisinä vuosikymmeninä 8. Näyttää siis siltä kuin ankarat pakkaset olisivat tulleet harvinaisemmiksi. Huomattava kuitenkin on että tämmöinen ankarampi pakkasten väheneminen on ainoastaan aikakautinen ilmiö, eikä jatkuva. Sillä huomattava on, että sekä Oulussa että Helsingissä pakkaskuukaudet olivat yhtä harvinaisia 1850-luvulla kuin nyt. On sen vuoksi hyvin luultavaa, että piakkoin tulee ajanjakso, jolloin talvipakkaset tulevat huomattavasti tavallisemmiksi. 
Sangen mieltäkiinnittävä on luettelo 150-vuotisesta havaintojenteosta Tukholmassa. Kun jakaa tämän ajanjakson 5:n 30-vuotiseen jaksoon, huomataan vähintäin 25 asteen kovia pakkasia olleen:
1756-1785 niitä oli 3:na v:na
1786—1815 „ 9:nä „
1816—1845 „ 2:na „
1846—1875 „ 4:nä „
1876-1905 ei ollut yhtään sellaista vuotta. 
Tästä näkyy ettei viime aikoina ole kovia pakkasia ollut niin useita kuin ennen ja että aikakaudet ovat hyvin erilaisia toisiinsa verrattuina. Varsinkin näkyy 1800 aikaan olleen varsin kovia pakkastalvia. 
Keskilämpö on kuitenkin tieteellisesti tarkin tunnusmerkki siitä, onko ilmanala todellakin muuttunut. Jos tämä otetaan tunnusmerkiksi havaitaan, että talvet todellakin ovat tulleet lauhkeammiksi ja kesät viileämmiksi. Meidän maassamme tehdyt havainnot ovat kuitenkin siksi lyhyeltä ajalta, ettei niiden nojalla voida vielä mitään varmoja tuloksia, saada (Havaintoja on tehty Helsingissä 80 ja Oulussa 63 vuoden aikana). Niiden mukaan on 50 vuoden kuluessa keskilämpö tammikuussa muuttunut 1,5 astetta lämpimämmäksi. Loppukesä, Helsingissa elo- ja syyskuu, Oulussa heinä- ja elokuu, on niinikään muuttunut noin 1/2 ja 1 asteen kylmemmäksi. Muina vuodenaikoina ovat muutokset olleet pienemmät. Näiden huomioiden mukaan olisi siis ilmasto muuttunut enemmän meri-ilmastoksi. Kun ottaa huomioon Turussa tehdyt havainnot, joita on tehty kauvemman aikaa kuin muualla, huomataan ilmaston muuttuneen meri-ilmastoksi vielä selvemmin. Tästä on ollut myös seurauksena, että tammikuun asemasta, joka ennen on ollut kylmin kuukausi, on nyt helmikuu sellaisena. Ahvenanmaalla seuraa kylmyydessä järjestyksessä helmikuuta maaliskuu, kun taas sisämaassa, missä ilmasto on mannerilmastoa, kylmyydessä seuraava kuukausi on tammikuu. Lapissa on kylmin kuukausi tammikuu, sitten helmi- tai joulukuu. 
Jos ajatellaan, että se muutos, joka varsinkin Turussa on havaittu ilmastossa tapahtuneen, olisi ollut jatkuvaa laatua, olisi Turun seuduilla ollut noin 500 vuotta takaperin samanlainen mannerilmasto kuin Moskovassa. Niin ei kuitenkaan liene asianlaita ollut, jonka vuoksi puheenalaiset muutokset täytyy katsoa ajanjaksoisiksi.
Kuva Theodor Kittelsen: Vintermorgen. Nasjonalbiblioteket, Flickr Commons 

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Edelleen ei-tieteellistä historiankirjoitusta

Tälle vuodelle en aseta tavoitteita, mutta hyvin todennäköisesti jatkan ei-tieteellistä historiankirjoitusta. Sen eroista ja rajanvedosta akateemiseen ja/tai oikeaan historiankirjoitukseen on ollut puhetta useaan otteeseen ja usein irvailevasti. Ihan asiallisesti voin suositella Mikko Hiljasen vuosi sitten julkaisemaa blogikirjoitusta
Historia vs. menneisyys osa 2.


Hiljanen nostaa esiin kolme tekijää, jotka erottavat tieteellisen historiankirjoituksen ei-tieteellisestä. Ensimmäiseksi: 
Historiassa menetelmien ja teorian punninta sekä niiden edelleen kehittäminen ovat olennainen ja erottamaton osa; ne tekevät historiasta tiedettä. Näin on siksi, että menetelmien ja teorian avulla lukijoille mahdollistuu tutkijan esittämän uuden tiedon ja hänen tekemiensä väitteiden ”todenperäisyyden” ja ”oikeellisuuden” punninta.
Kuullostaa hyvältä, mutta olen menetelmien määrittelemisen vaikeudesta lukenut ammattilaisten kommentointia niin paljon, että epäilen, että tämä tieteellisyyden osa on toisinaan heiltäkin hukassa. Minulta se puuttuu täysin ja toisinaan muistan tiedostaakin, että tekstieni luotettavuus (erityisesti kirjoina) kärsii, kun en saa upotettua mukaan kuvausta tehdystä työstä ja sen lähtökohdista.

Toisena erona Hiljasen mukaan on
se, että edellinen [ei-tieteellinen menneisyyden tutkiminen] vaikuttaa olevan monin paikoin kiinnostunut menneisyyden tapahtumista ja yksittäisistä ihmisistä, sanalla sanoen menneisyydestä sinänsä. Historia puolestaan on yleensä kiinnostunut tutkittavaa asiaa laajemmasta teemasta ­­– menneisyyden kulttuurisesta, taloudellisesta, sosiaalisesta tai muusta sellaisesta kontekstista.
Juuri näin. Ja siksi henkilökuvaelmani ja tapahtumaselostukseni eivät ole tiedettä, vaikka hinkkaisin alaviitteitä täältä tulevaisuuteen.

Kolmanneksi Hiljanen näkee tekstilajeilla eri yleisöt.
Pääsääntöisesti voidaan sanoa, että ensin mainitun [tieteellisen historian] yleisö on yleensä muut historioitsijat ja akateeminen maailma. Ei-akateemisen ja ei-tieteellisen tutkimuksen lukijoihin kuuluu puolestaan niin sanottu suuri yleisö: menneisyydestä kiinnostuneet ihmiset.
Juuri näin. Missään tapauksessa tuotantoani en ole suunnannut Ihan Oikeille Historioitsijoille. (Tosin kiitän tässäkin vielä kaikkia niitä dosentteja ja professoreja, jotka ovat kirjoistani jotain positiivista sanoneet. Teitä on enemmän kuin yksi.)

Kuvat kirjoista Thackerayana (1875) ja Little folks in Busy-land (1916). Kumpi edustaa tieteellisyyttä, jääköön katsojan päätettäväksi.