Kartoista, taas

Ettei alkaisi vaikuttaa siltä, että olen unohtanut Arkistolaitoksen Digitaaliarkiston arvost... esittelyn, niin uutuussyötteestä esille tämä komeus:
Löytyy polulta Maanmittaushallitus > Maanmittaushallituksen kartat > Alue- ja rajakartat > Charta öfver Stor Kyro Sokn uti Österbottns höfdingedöme och Korsholms norra fögderi, transporterad... (MH MH 113/- -) eli käsittääkseni esittää Isokyröä. Yläkulmasta erottuu vuosi 1758, liekö sitten piirrosvuosi vai mikä. Paikannimiä on merkitty pitkin kartaa, joten jos Isokyrön 1700-lukua tutkisin, varmasti mielelläni niitä tästä tiirailisin. Mutta kun otsake on vanhalla ruotsilla, niin löytääkö kartta tiensä kiinnostuneiden eteen?

Vakan puolen tiedoissa kartalla on metatiedoissa sana Isokyrö eli tämän luulisi osuvan hakuihin Vatan puolella. Hitautensa vuoksi jätän kokeilematta, sillä onhan meillä tämä varsinainen karttahakukin.

Jos karttahaussa (rajoittuen digitoituun aineistoon) sanan Isokyrö laittaa kenttään 'Aihe' ei saa ulos mitään. Kenttä 'Alue' tuottaa ulos Suojeluskunnan lippupiirrustuskokoelmaa (miksi?) ja marssireittikartan 1800-luvulta. Blogin lukijat voivat muistaa, että olen kokeillut tätä lomaketta aiemminkin. Jakeluun ei edellenekään mene, että paikannimen kaltainen taustatieto pitää laittaa Nimeke-kenttään tähdillä ympäröitynä. Mikä ei muuten sekään tuota ulos yllä olevaa karttaa. Tässähän tuntee itsensä aivan tyhmäksi. Laittaisin palautetta palautelomakkeeseen, mutta ei sille edellisellekään tainnut mitään tapahtua.

Kukansitojasta nyöritehtailijaksi

Viime viikolla kolahti postiluukustani Naisasialiitto Unionin jäsenlehti Tulva. Lehdessä oli laaja juttu yhdistyksen tilassa ja hämmästyin tosissani siitä, että jäsenmäärä oli niinkin pieni (alle 2000) ja yhdistys komeista tiloistaan huolimatta talousvaikeuksissa. Omaisuudesta kun aiheutuu myös kuluja. En uskalla ajatellakaan paljonko Unioni maksaa kiinteistöveroa Lauttasaaren rannalla olevasta huvilasta Villa Salin. Siinä kun on puutarhaakin muutama neliömetri.

Alunperin vuonna 1902 valmistunut rakennus oli nimeltään Solvik Torp, mutta nykyisen nimensä se sai Ida Salinilta, joka testamenttasi huvilan käytettäväksi vanhojen sivistyneiden naisten virkistykseen.

Unionin sivujen lyhyestä historiikista ei selviä Idan tausta, mutta SukuForumin vastauksesta sain tietää, että Ida Sofia oli syntynyt Vihdissä 29.11.1865 vanhempinaan Gustaf Henrik Öflund ja Edla Sofia Skogster. Hän valmistui 18-vuotiaana puutarhuriksi ja toimi ammatissaan useita vuosia. Vuonna 1889 Ylioppilastalossa pidetyssä puutarhuriseuran näyttelyssä Ida Öflund sai 1:sen palkinnon kukkasseppeleistä y.m. ja hänen mainitaan olleen M. G. Steniuksen palveluksessa (m.m. Päivän Uutiset 26.04.1889).

Idan ja Vilho Salinin kihlausilmoitus julkaistiin Hufvudstadsbladetin kannessa 2.6.1895 ja Työmiehen numerossa 27.7.1895 kerrotaan:

Kunnioitustaan laululla osottamassa kävi työväenyhdistyksen laulukunta kahdelle yhdistyksen toimissa kauvan työskenneille naisille heidän viettäessään häitään viime lauantai-iltana, nim. neiti Ida Kandelinille ja Ida Öflundille. Neiti Kandelin on ison aikaa työskennellyt yhdistyksen huvitoimi´kunnassa ja käsityöosastossa ja neiti Öflund samoin yhdistyksen laulukunnassa ja sen toimikunnan jäsenenä, kumpikin alallaan vaikuttavina ja toimeliaimpina jäseninä. Neiti Kandelin vietti häitään työväenyhdistyksen huoneistossa puutarhuri B. Ståhlbergin kanssa Turusta ja neiti Öflundin vihkiäiset olivat Arkaadian huvilassa nyörinpunoja V. Salinin kanssa täältä Helsingistä. Neiti Kandelin on kauvemman aikaa ollut työssä Weilin ja Göösin kirjapainossa ja neiti Öflund myöskin pitkän aikaa puutarhuri Sagulinin puutarhuriliikkeessä ja kukkaiskaupassa, molemmat ollen uskollisia ja suosittuja paikassaan.

Häidenviettopaikka Villa Arkadia nykyisen eduskuntatalon paikkeilla oli Idan osoitteena edellisenä vuonna (Nya Pressen 14.3.1894). Avioliitosta ei tullut kovin pitkää vaan Vilho Salin kuoli 37-vuotiaana 1.9.1899 (m.m. Aftonposten 2.9.1899). Miehensä kuoltua Ida johti tehdasta yli 80-vuotiaaksi. Parhaimmat työntekijät pääsivät Lauttasaaren huvilaan ainakin vuonna 1909, jolloin heistä Elin Koivistoinen sai kultakellon kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksesta (Hufvudstadsbladet 2.8.1909).

Sotaisia uutisia syys-lokakuulta 1714

Pietari 6.8. (London Gazette 4.9.1714): "Letters from Revel bring an account, that the Czar was embarked on Borad a Man of War for Finland, where it is thought he is now arrived. His Majesty intends to stay there but a short time, and unless the Confederates make the Divertion they promised in Scania, it is very much doubted whether he will carry on the Designs he had formed against Sweden this Summer."

Wien 12.9. (London Gazette 14.9.1714): "Monsieur Matueof, the Czar's Plenipotentiary, hath given the Emperor an Account that the Muscovites had gained a Victory over the Swedes, and had taken the Town of Neufchlos in Finland, by which means that whole Province was now under Subjection to the Czar."

Hampuri 21.9. (London Gazette 18.9.1714): "Letters from Revel bring an account, that the Muscovite Fleet had set sail from thence towards the Coasts of Finland, without waiting for the Reinforcement of eight Men of War, which were to join them from Copenhagen."

Hannover 20.6.(!) (London Gazette 19.10.1714):

Lehtileikepinosta

Finlandia-ehdokkaissa oli silmään pistävää, että (muistaakseni) neljä kuudesta sijoittui lähemmäs tai pidemmälle historiaan. Tieto-Finlandian ehdokkaista vain puolet edusti historiaa ja jäkälät voittivat.

Hesarissa 5.11. (C9) esiteltiin museolehtori Anna Finnilä, joka kerää tietoja Helsingin seudun aaveista. Ilmeisesti erikoisopastuskävelyyn alkaisi olla ainekset koossa. Jokohan sellainen on järjestetty?

Samaisessa lehdessä oli myös kulmapala, jossa kerrottiin imatralaisen kirjakaupan ikkunassa olleen legoista rakennettuna Hitlerin käynti Mannerheimin syntymäpäivillä. Yleisradion sivuilla kaipailtu vierailun tuotteistaminen on siis hiljaisesti aloitettu.

Hesarissa 7.11 (C1) kirjailija Markus Numminen paljasti suosikkiesineekseen arkistomapit eikä suostunut kertomaan montako niitä omistaa.

Hesarissa 12.11. esiteltiin Tero Halvorsen, joka on omalla kustannuksellaan julkaissut vanhoja suomalaisäänitteitä. "Bisnekseksi tätä ei voi kutsua eikä omalle työlle voi laskea hintaa. Jos jokin levy myy yli tuhat kappaletta, jokin toinen jää muutamaan sataan."

Metallinetsijöitä Hesari esitteli 14.11. Jutusta ei selviä onko jokamiehenoikeuden piirissä kaivella kaupungin nurmikoita. Tuskin "vuosisatoja muhineet kopeekat, hylsyt ja muu ajan patinoima metalli" aivan pinnassa on? Faktalaatikon mukaan harrastajat hengailevat foorumilla aarremaanalla.com.

Hesarin Nyt-liitteessä 46/11 julkaistiin Anu Silfverbergin kolumni Kohtu koetuksella, joka on linkitettynäkin paljon levinnyt. Viimeisessä kolmanneksessa kirjoittaja otti vauhtia historiasta ja kirjoitti "Ja outoa kyllä, yksi pitää kutinsa läpi vuosisatojen: lähes kaikkea naisten ajattelusta naisten taiteeseen tai urheiluun on kerran vastustettu sanomalla, että se vahingoittaa kohtua."

Hesarissa 27.11. mainostettiin 30.11. Sanomatalossa aukeavaa valokuvanäyttelyä, jossa kuvat ovat yhdistelmä nykypäivää ja viime sotien pommitustuhoja Helsingissä. Ensireaktioni oli, että tämä on sodalla pelottelua ja armeijan promoamista. Mutta voivat kuvat myös terveellisellä tavalla pysäyttää ja konkretisoida sodan todellisuutta.

Samassa numerossa Tomi Kontio oli inspiroitunut tyttärensä historiankirjasta:

"Mutta mikä hyörykone oikein on? Ne tiedonrippeet, jotka siitä sai Kouluhallituksen hyväksymän oppikirjan perusteella sekoittuivat höyrykonetta koskevaan informaatioon. Minua hämmensi myös se, että höyrykoneen kehittäjänä kuolemattomuuden saavuttanut James Watt mainittiin myös hyörykoneen yhteydessä."

Aatelistosta perjantaina

Perjantaina istuin toimiston sijaan ritarihuoneella. Sinne oli järjestetty yleisölle avoin seminaari aatelin historiasta ja kulttuurista. Alaotsikkonsa mukaan "tutkimuksen uusia suuntia", missä suhteessa hieman petyin, mutta uusi on toki suhteellinen käsite.

Ensimmäisessä sessiossa minua kiinnosti eniten Georg Haggrénin esitys, siitä että rälssin maaomistus olisi ollut 1400-luvulla laajempaa ja ehjempää kuin 1500-luvun kirjanpidon mukaan. Ei kuitenkaan laajempaa laajemmalla alueella vaan nimenomaan ruotsinkielisellä rannikolla,jonka on argumentoitu olleen rautakauden lopussa tyhjä ja tilaa näin valloituksille. Juttu linkittyi mukavasti parin viikon takaiseen viikinkiseminaariin ja täytyy yrittää löytää Haggrénin artikkelit aiheesta.

Juuri ennen lounasta puhui pian väittelevä Riitta Koskinen 1700-luvulla eläneestä Turun kaupungin arkkitehdista Schröder, joka suunnitteli maaseutukartanoita. Koskinen kertoi, että Turusta lähti rakennuspaikoille myös melko vakiintunut joukko mestareita. Täysin järkeenkäypää, varsinkin kun suunnittelijakin oli tapauksissa sama.

Lounaan jälkeen oltiin lähempänä omaa osaamistani, sillä olenhan - kröhöm - tehnyt mikrohistoriallisen tutkimuksen 1800-luvun aatelisten kartanoherrojen asemasta ja toiminnasta maalaispitäjässä (lue: pätkä paikallishistoriaa).

Katja Weiland-Särmälä tutkii naimattomaksi jääneiden aatelisneitojen mahdollisuuksia. Hänen huomioitaan oli, että vuosisadan kuluessa suvun elatusvelvollisuus tuntui heikkenevän ja palkkatyöstä tuli hyväksyttävämpää. Mielessäni heräsi kysymys: kumpi johti kumpaan?

Olen itse sitä mieltä, että Aurora Karamzinia on käsitelty tarpeeksi. Märtha Norrback taas argumentoi, että uudelle elämänkerralle on tarvetta.

Maria Vainio-Kurtakko ja Henrika Tandefelt tutkivat aatelispariskuntien rooleja Sarvilahden kartanon arkiston avulla. Esityksiin oli helpohko orientoitua kiitos taannoisen kartanovierailun. Sillä nähty viehättävä perhemuotokuva sai tosin nyt aivan uusia sävyjä, kaikki ei ole sitä miltä aluksi näyttää.

Kari-Matti Piilahden esitti siivun tutkimuksestaan liike-elämän eliiteistä. Hän listasi aateliston avaimina taloudellisen pääoman, verkostot, avioliitot, liikkeenjohdollisen taidon sekä uudistumiskyvyn. Viitattiin myös ruukeista saatuun kokemukseen, mutta itselleni tuli mieleen adoptoimieni von Knorringien osoittama pienimuotoisempi taloudellinen yritteliäisyys, josta olisi voinut syntyä pohja jollekin isommalle? Porin historiasta löytyy von Knorring 1700-luvun lopulla tupakkatehtailijana ja viljan ostajana viinapolttimolla. Kokemäenkartanon von Knorringit 1800-luvulla polttivat viinaa, yrittivät myydä tiilituotantoaan, perustivat kaupallisesti toimivan meijerin ja olivat osakkaina paikallisessa oluttehtaassa ja sahassa. Vähän enemmän aktiviteettia kuin perustalollisella. Yrittäjähenkeä.

Lounaan jälkeen kuulijakuntaan liittyi professori Matti Klinge, joka viimeisen setin jälkeen katsoi tarpeelliseksi muistuttaa meitä siitä, että aatelisto erityisluokkana oli loppunut vuonna 1906, jonka jälkeen sen merkitys on vain symbolista. Tästä symbolisuudesta olisi voinut meille kertoa vaikkapa Elina Rissanen, jonka kesällä hyväksytty pro gradu on otsikoltaan Paronit aikalaissilmin. Muistitietotutkimus Kankaisten kartanon viimeisistä vapaaherroista Claes ja Claes Fredrik Aminoffista. Toinen pro gradu tältä vuodelta ja aatelistoon liittyen on Lauri Lehikoisen Harmaanutut Tukholmassa. Talonpoikaissäädyn suhtautuminen aatelistoon ja kuninkaanvaltaan säätyjen ajan valtiopäivillä 1720–1772

Kohdattua

Vasemmalla oleva hämäläinen mies kohtasi kameran vuonna 1877 ja minä kohtasin kuvan DigitaltMuseum-kannassa (via Kringla)

Kirsi-Maria raportoi pyynnöstäni klubi-illasta, jossa keskusteltiin sosiaalisesta mediasta tutkijan työkaluna. Suketus kertoi perusteellisesti ja mielenkiintoisesti SKS:ssä pidetystä kansanuskon päivästä.

Jussi Jalonen reposteli Tuomas Enbusken historiakäsityksiä. (Ja todisti, että oikealla alustalla historiasta syntyy keskustelua ja historiablogi saa lukijoita.) Reijo Valta paljasti, miten presidenttien uudenvuodenpuheet ovat oikeasti päättyneet.

Anneli ajatteli nimien suomentamista.

Espan lyyli kertoi:

Töissä luetteloin palkintolusikoita, joiden vanhoista kaiverruksista pistävät kielioppivirheet silmään.

Charlotte mietti på svenska aarteita ja oikeita sijoituspaikkoja.

Amma vaikuttui Sirpa Kähkösen kirjasta Vihan ja rakkauden liekit. Paula luki kirjan Jättiläiset, joka perustuu kansanperinteeseemme. Jyväskylän ylioppilaslehdessä arvioitiin Pekka Mannisen Äänislinna. Kari Hintsala esitteli kirjaa Suomalaiset linnoitukset 1720-luvulta 1850-luvulle. Keijo Nevaranta luki Tiina Raevaaran kirjan Koiraksi ihmiselle. J. Pekka Mäkelä oli lukenut Tapio Koivukarin 1600-luvulle sijoittuvan kirjan Ariasman: kertomus valaanpyytäjistä. Aikalaisessa arvioitiin Markku Kuisman ja Henrik Meinanderin uutuudet.

Pirkko luki esipuheen ja vastasi siinä esitettyyn huoleen tulevaisuuden historiantutkimuksen lähteistä: "Tuhansiin, varmaan kymmeniintuhansiin blogeihin ympäri Suomen kirjoitetaan tänäänkin kertomuksia tavallisten ihmisten arjesta. Koskaan ennen ihmisten elämää ei ole saatu kirjallisesti talteen näin tehokkaasti kuin nyt." Lisää asiaa digitaalisen materiaalin säilyttämisestä på svenska Riksantikvarieämbetetin blogitekstistä Vem kan läsa våra tankar om 100 år?

Elisa poikkesi Suomen käsityön museoon:

Matka jatkui kävelykadulle. Taito Shopin ikkunaa tutkaillessani huomasin, että Suomen käsityön museoon pääsee perjantaisin ilmatteeksi! Pohdin kauan siinä oven edessä uskaltaisinko mennä sisälle (hiukan ujona uusissa tilanteissa...), mutta menin sitten kiertämään kun kerran oli hassunhieno päivä.
En ole ikinä ollut mikään historianopiskelija, mutta olen aina ollut isänmaallinen. Tarinat Suomen menneisyydestä, perinteistä ja sodista, ovat aina kiehtoneet. Erityisesti nautein kellarikerroksen pysyvästä näyttelystä, jossa oli esillä suomalaisia kansallispukuja! Toisessa huoneessa oli vielä erilaisia käsitöitä. Mikä ei sinne sopinut, oli videokuva "nykyajan käsityöstä": kirurgi tunki puudutusainetta potilaan päänahkaan. Onneksi ei näytetty enempää.

Helsingin kaupunginmuseon sivuille lisätty Heini Hämäläisen kaivauskertomus Hakasalmen huvilan puutarhan kivetystä polusta.

Juhlapuheen tapainen

Huomenna täyttää mummoni 90 vuotta ja eilen pidettiin kohtuulliset kokoiset juhlat. Mummo oli sanonut, ettei halunnut puheita, mutta pitihän sitä jotain sanoa. Päädyin paikallis&sukuhistorialliseen sikermään, jossa mummo oli kehyksenä. Puhuin vapaasti, mutta tulos kai muistutti valmisteltua luonnosta, joka kuului näin:

Tervetuloa vielä kerran. Kiitokset vanhemmilleni järjestelyistä.

Minusta oli todella kiva idea viettää nämä juhlat täällä vanhalla yhteiskoululla. En ole itse niin vanha, että olisin käynyt täällä koulua, mutta paikka on tuttu kankaankudonnasta ja 80-luvun elokuvateatterista. Ja ennen kaikkea mummon muisteluista luokkahuoneiden tapahtumista.

Niitä en kuitenkaan tässä aio ryhtyä jakamaan vaan vien teidät virtuaalisesti mummon koulutielle Forsbystä tänne Tulkkilaan. Kyseinen reitti on useimmille paikallaolijoille tuttu ja myös itselleni. Lapsena pyöräilin kyseistä tietä mummon kanssa ja ihmettelin kun parin polkaisun päästä mummo ilmoitti kylän muuttuneen enkä minä erottanut näistä ensimmäistäkään. Sittemmin olen saanut niihin sijoitettua esivanhempiamme ja maisema on hahmottunut toisella tavalla.

Kohti Tulkkilaa on Forsbystä lähtenyt isäni serkkuineen, mummoni sisaruksineen, mummon vanhemmat Jalmari ja Maria, Jalmarin vanhemmat Oskari ja Emma sekä Oskarin vanhemmat Kalle ja Gustava Adriana. Ehkä he toisinaan lähtivät veneellä rannasta, mutta mielelläni kuvittelisin heidät (ainakin tämän puheen ajaksi) Pohjoispuolen tielle. Tälle koko porukalle, joka on elänyt tai syntynyt 1800-luvulla, Tulkkila oli kirkonkylä, johon oli varmasti asiaa.

Saamme lisävahvistusta matkaan tullessamme Haistilan kohdalle. Sieltä seuraamme liittyy vähintäänkin kolme sukupolvea Härkälän talollisia 1600-luvun lopusta ja 1700-luvun alusta. Hyvin todennäköisesti heidän mukanaan tulee edellisiä sukupolvia 1500-luvulta asti, vaikka sukulaisuussuhteita en olekaan varmasti vielä osoittanut. Härkälän väki on meille vähän vieraampaa, mutta koska he ovat kylänsä lautan myötä tottuneet vieraampienkin ihmisten näkemiseen, tulemme toivottavasti juttuun.

Jatkamme tiellä Villiön risteykseen. Joen rannassa aikanaan sijainneesta Färkin talosta, meitä lähestyy rouva, jolle pitäisi kai hieman niiata niksauttaa. Olihan Anna Elisabet Saren luutnantin tytär ja kirkkoherran leski. Tosin rutiköyhä ja riidoissa poikansa Gabriel Gottlebenin kanssa. Tämä ja eurajokelaista talonpoikaissukua oleva vaimonsa Magdaleena asuvat myös Färkissä ja tapaamme siis heidätkin tässä risteyksessä.

Seurueessa on nyt väkeä vähintään kahdelta ja mahdollisesti neljältä vuosisadalta. He eivät Vuolteella hae silmillään uutta siltaa, vaan ehkä tielle asti kuulevat Pyhänkorven kosken kohinan. Mummo terästää kuuloaan koirien varalta. Sen vaimetessa pääsen itsekin mukaan matkaan, Vuolletien ja Matintien kohdalta.

Ylös ja alas Käräjämäkeä. Nyt näkyy kivinen sakasti, jonka vieressä olleeseen puukirkkoon suurin osa joukostamme on matkalla. Ennen kuin kivikirkko valmistui, ei heillä Tulkkilaan ollut useinkaan asiaa.

Vaikka osa meistä on edelleen jatkamassa matkaa, sopii hetken seisahtaa. Tervehdimme pappilasta tulevaa vanhaa kirkkoherraa Gabriel Gottlebeniä sekä Kokemäen itäosista saapuneita esivanhempia. Heihin kuuluvat Kyttälän Rantalan ja Herttolan isäntäparit 1700-luvulta sekä Färkin emännän vanhemmat Kiettareesta luutnantti Gabriel Saren ja Barbro Elisabet Procopaeus.

Kun vihdoin lähdemme ylittämään jokea, kiirehtii luoksemme pohjoisesta päin mummon isovanhemmat Ville ja Fredrika Ali-Potila ja toivotamme heidät tietenkin tervetulleiksi liittymään seuraamme. Saavumme Tulkkilan puolelle ja tiemme alkavat erota. Jalmari suuntaa kunnantalolle tai säästöpankkiin. Mari vanhempiensa kanssa ehkä kauppaan. Oskari ja Fredrika katsomaan Selimin hautaa. Kalle ja Gustava kirkonpenkkiinsä.

Mutta minä ja mummo tulemme tänne yhteiskoululle. Yhdessä, aivan niinkuin lapsuuteni rakkaimmissa muistoissa.