Eilisen juhlapäivän johdosta FB:n Suomen historian harrastajien ryhmässä käytiin keskustelua ikkunalla poltetun kahden kynttilän merkityksestä. Joku linkitti asiallisen Seuran artikkelin, jossa oli sekä taustaa että huomautus siitä, ettei juhlavalaistus ollut tapana vielä itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina eikä ohjeistuksen alkaessa määritelty kynttilöiden määrää. Keskustelussa oli minusta mielenkiintoista se, että määrällä ja tavalla haluttiin nähdä juhlistamista ja yhtenäisyyden ilmaisemista symbolisempi tarkoitus. Että yksi kynttilä tarkoittaisi kotia ja toinen isänmaata. Tai että pidemmän juhlavalaistusperinteen sijaan tapa pitää yhdistää sortokauden protestivalaistukseen. Tai jääkäriliikkeen merkkivaloihin.
Kynttilöillä ja niiden määrällä on erilaisia merkityksiä eri tilanteissa. Tein pikaisen sanomalehtihaun ja hetken aikaa piti pohtia seuraavaa kaskua.
Kuuluisa, mutta hyvin itara kenraali istui illalla pöytänsä ääressä ajutanttinsa kanssa. Ajutantti tahtoi niistää kynttilää, mutta oli liian hätäinen ja sammutti sen. "Missäpä olette", sanoi kenraali, "oppineet sillä lailla kynttilöitä niistämään?" Pikaisesti vastasi ajutantti: "Teidän ylhäisyytenne, siellä, kussa kaksi kynttilää paloi pöydällä". Kenraali ymmärsi näitten sanain merkityksen ja oli vaiti. (Tampereen Sanomat 8.11.1870)
Avainsana oli itara. Kaksi kynttilää kertoo varakkuudesta, jota näytetään ainakin juhlapäivinä. Sekä vieraanvaraisuudesta jo kauan ennen jääkäriliikettä.
Etenkin Kajaanin oloista 1830- ja 1840-luvuilla saa kirjeistä elävän kuvan. 1834 hän kertoo konseptikirjassaan esim. miten kaupungin herrat iltansa kuluttavat. Jos yksi tuli illalla vieraisiin, niin oli tapana sytyttää kaksi kynttilää palamaan ja alkaa totivalmistuksia. »Sill' aikaa kävelevät kaupungin muut herrat löytöretkellä kaupungilla. He kävelevät joko yksikseen tai kaksittain tahi kaikki yhdessä nähdäkseen missä tuli kirkkaimmin loistaa. Jos jossain nähdään kahden kynttilän loistavan, niin se on majakka, joka ei voi harhaan johtaa. Niinpä luovitaan sivu caput bonae spein, joka on kadunkulma tai portti ja niinpä tuossa tuokiossa kaikki ovat yhdessä, siellä mihin yksi ensin sattui tulemaan. Kun ensin tulin Kajaaniin ja olin tapaan tottumaton, luulin että nämä ihmiset vainuvat toti-hajun, kuten koirat metsänriistan. Sillä minun oli vaikea käsittää miten he muuten niin nopsasti tiesivät tulla sinne missä totikannu oli esillä.» (Historiallinen aikakauskirja 4/1913)
Juhlavalaistuksen kuvauksissa 1800-luvulla ei usein mainita kynttilöiden määrää. Yksi poikkeus on Dominique Wawnin muistelma Reminiscences, jossa hän kuvaa 1880-luvun puolivälin Helsinkiä.
There was no gas or electric lighting in Helsingfors, all was lamps and candles, and on fete days, such as the Emperor's Nameday all houses would be illuminated with three candles in each window, and an exceedingly effective decoration it was.
Olennainen osa juhlavalaistusta on juuri yhtenäisyys ja lähes kaikilla oli mahdollisuus osallistua.
”Kieltolain hautajaiset” vietettiin eilen. Niin maailma muuttuu. Neljännesvuosisata sitten tämä laki otettiin riemulla ja ilotulituksilla vastaan. Eduskunnan vanhoista pöytäkirjoista luimme äsken kauniin kertomuksen silloisesta innostuksesta. Erään helsinkiläisperheeu kellarikerroksessa asusti pihan perällä vanha varaton mummo, jonka asunnon ikkuna oli vasten korkeaa kiviaitaa. Viimeisillä rahoillaan oli mummo ostanut kaksi kynttilää ja pani ne ikkunalle palamaan hyväksytyn kieltolain kunniaksi. Sen näkivät sattumalta naapurit ja lausuivat: "Mitä höpsit ja kulutat kynttilöitä, eihän niitä kukaan näe, kun ikkunasi on päin kiviaitaa."
Tähän mummo vastasi: "Ei tarvitsekaan kenenkään nähdä. Yksinäni ja äänetönnä olen kantanut viinan kodilleni tuoman surun ja yksinäni myöskin juhlin kieltolakia." (Suomenmaa 31.1.1932)
Mutta sitte on toinen asia Ittenäisyyspäivän vietosta: se on yleinen juhlavalaistus illalla. Nyt se oli vajavaista ja sekaista. Esimerkiksi kaupunginvirastotalot olis aina ittenäisyyspäivän iltana juhlavalaistava. Väkeä on silloin paljo kävelyllä ja runsas juhlavalaistus kohottaa mieltä.
Juhlavalaistus täälä Vaasas ennen sortovuosina on jääny mieleen erityysesti isänmaallisen mielen ja juhlan merkkinä. Muistan kun täälä Vaasas otettihin vastaan uusi vuosisata 1900, Uudenvuoden yönä kaupungin kirkon edustalla. Silloin oli jo alkanu Poprikoffin aika. Vaasalaiset kerääntyivät klo 12 yöllä kirkon erustalle, veisattiin Isänmaan virsi ja matalaskin majas laitakaupungilla paloi sinä iltana kynttilä ikkunalla isänmaallisen mielen osoituksena ja vastalauseena venäläistä sortovaltaa vastaan. Silloin oltiin kaikin yhtä kansaa: ruattalaaset, suomalaiset ja työväenliike. Mutta kyllä me oomma siinä asias, Suomen ittenääsyyres, nytkin yhtä kansaa, niin että Itsenäisyyspäivä on koko kansan yhteinen suuri juhlapäivä, jolloin olis syytä kehittää juhlavalaistuksesta Itsenäisyyspäivänä yleinen tapa.
Yleiset rakennukset, valtion ja kunnan talot, kansakoulut j.n.e. käykööt erellä ja yksityiset kukin omasta puolestaan tehköön parhaansa. (Vaasa 10.12.1936)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti