Aikaisemman lapsuuteni ajan sain viettää syntymäkodissani nauttien vanhempieni hellää hoitoa, jotka uutisviljelijöinä, kolkon korven raatajina, saivat useinkin kokea hyisen hallan ankaruutta. Vuonna 1869 sain minäkin ensi kerran — olin silloin 8 vuoden vanha — tuta elämän huolia. Oli herttainen heinäkuun aamu, kun minä unesta herättyäni näin vanhempani vesissä silmin ja raskasmielisinä keskustelevan keskenään. Utelin osaaottavaisesti syytä heidän suruunsa ja sain tietää, että halla, harmaapartainen ukko, oli yöllä vienyt kaiken viljan pelloista ja että nälkä oli edessämme.
Katkeran mielen valtaamana riensin ulos omin silmin näkemään, mitä oli tapahtunut ja huomasin miten vielä iltasella kauniisti kukoistavat perunanvarret olivat kokonaan mustat, ja niiden kukkaset alasvaipuneet, ikäänkuin olisivat nöyrästi kumartuen jättäneet hyvästiä. Saman kohtalon oli viljapeltokin saanut. Senkin kauniit tähkäpäät olivat vaalenneet ja surullisen näköisinä alas vaipuneet.
Nyt tajusin syyn vanhempieni suruun ja raskain mielin mietin minäkin elämämme kohtaloa. Vanhempaini uutteralla työllä ja toimella saimme kuitenkin sen verran ravintoa kokoon, ettei tarvinnut mennä mieroa kiertämään, eikä kukaan perheenjäsenistä liioin nälkään kuollut, vaikkakin ravintona oli pettu ja muu luonnoton riista. 12 vuotiaana täytyi minun ensi kerran mennä vieraan palvelukseen.
Oltuani kolme suvea karjanpaimenena, pääsin 15 vuoden vanhana palvelukseen erääseen taloon, jossa saavutin isäntäväkeni suosion ja sain opetella isäntäni johdolla talossa tarvittavia käsitöitä, joka taito siihen aikaan oli ihan välttämätöin renkimiehelle. 17 vuoden vanhana olin ensikerran hutikassa ja sitten monta kertaa myöhemminkin, vaikka aina pidin itseni kohtuullisena, enkä oikeastaan ollutkaan mieltynyt noihin juomiin. Samana kevännä kun Suomen jalo suuriruhtinas murhattiin, muutin minä Helsinkiin, koettelin täällä kaikellaisia töitä, olin muun muassa muuraustyössä, missä sellainen laki vallitsi, että tulokkaan s. o. »nahkapojan» aina piti hankkia tuopin viinaa, n. s. »härkäkannut», vanhoille työmiehille.
Jonkun ajan perästä sain työtä kauppias Vavulinilla, jonka luona olin koko 13 vuotta. Siellä ollessani tutustuin vaimooni, ja kun perhettä rupesi lisääntymään, heräsi minussa halu saada oma katto pääni päälle, jonka tähden ryhdyin rakennustoimeen vasta-alkavassa Hermannin kaupungissa. Sinne sitte muutinkin v. 1895 ja alotin pienen kauppaliikkeen. Ja nyt, kun olin vapaa toisen palveluksesta, sain tilaisuutta ottaa hiukan osaa kursseihinkin. Niinpä olin v. 1896 mukana kansanopistokursseissa, joissa sain uutta elämän innostusta, niitten etevien opettajien sanoista, jotka meille sydämmen lämmöllä puhuivat. Vasta nyt heräsin itsetajuntaan ja tunsin kansalaisvelvollisuuteni. Seuraavana kesänä otin myös osaa yliopistollisiin lomakursseihin, joissa sain uutta vakaumusta elämälleni.
Tämä teksti julkaistiin Santalan muistokirjoituksena Kylväjässä 41/1914. Esipuheessa ei muuta elämäänsä selitetä kovi yksityiskohtaisesti. Santala oli perustamassa raittiusyhdistystä nimeltä Toimela, hän oli "jäsenenä Helsingin raittiusyhdistysten yhteistoimikunnassa ja Helsingin raittiuspiirin toimikunnassa. Sörnäisten työväenyhdistyksessä ja yleensä Sörnäisten kansankodin harrastuksissa hän aikanaan puuhasi ensimmäisten mukana."
Osoitekalenterissa vuonna 1896 Herman Santala omisti Hermannin 6. korttelin osoitenumeron 1. Vuoden 1902 osoitekalenterissa on kartta, josta näkyy, että Hermannin tori oli samassa korttelissa ja koko alue käytännössä kiinni Sörnäisten vankilan muurissa.
Osoitekalenterissa vuonna 1896 Herman Santala omisti Hermannin 6. korttelin osoitenumeron 1. Vuoden 1902 osoitekalenterissa on kartta, josta näkyy, että Hermannin tori oli samassa korttelissa ja koko alue käytännössä kiinni Sörnäisten vankilan muurissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti