Ja tämä mies tiesi kertoa paljon myös eräästä virsisepästä, jota oli sanottu Joutilas-Matiksi. Vaikka ei sen nimi oikeastaan ollut Joutilas-Matti, mutta en todella muista enkä tiedä, mikä hän oikein oli kirkonkirjoissa. Mutta tavallisesti häntä sanottiin "Lihmon kraatariksi". Jos hän olisi saanut oppia ja sivistystä enemmän, olisi hänen nimensä varmaan nykyäänkin tunnettu. Nyt ei maailma edes tiedä hänen sukunimeänsä. Eikä sitä muistaakseni haudankaivajakaan maininnut. Mutta sama se, Joutilas-Matin nimellä seurakunta häntä kyllä muistelee.
 |
| Vesilahden kirkko 1892 Selim Lindqvistin otoksessa Museovirasto, CC BY 4.0 |
Kerran kertoi haudankaivaja, että se väliaikainen lukkari, joka pari vuotta oli ollut seurakunnassa ennen sitä silloista "ornaarilukkaria", oli ollut erinomainen laulaja, sillä hän oli huutanut "kaksi klassia" korkeammin kuin itse hauturi. Mutta oli ollut kokolailla "maistavainen". Oli kerran kirkossakin jouluna ruvennut laulamaan saarnavirttä ennenkuin edes "vaivainen syntinen" oli loppuun luettu. Sitä paitsi oli hän kerran pääsiäissäkin tehnyt pahan virheen, oikein ilkeän "trykveilin". Oli näet pannut numerot ensin tauluun takaperin ja ruvennut laulamaan virttä viimeisestä värsystä, vaikka piti ensimäisestä alkaa. Mutta kuinkas kävikään! Kun herra kanttori kerran pääsiäisen pikkupyhinä tuli Rautialaan, tapasi hän siellä Joutilas-Matinkin. Ja kun Matti oli vähän niinkuin päissään, katsoi kanttori velvollisuudekseen häntä nuhdella, ja lausui: Mitä se Matti täällä nyt pitää juhlaa kuin silmänterää? Siihen oli Matti vastannut näin:
"Joutilas juo joulunakin,
Pitää päänsä pääsiäissä,
Ei hän pappia pahenna,
Ei sekota seurakuntaa,
Eikä katkase "vaivasta syntistä".
Ja sitten se oli katsonut kanttoria leikillisesti silmiin ja sanonut: "Joko piisaa?"
Kanttori oli vaan yskähtänyt ja yrähtänyt ja saanut sillä kertaa kyllikseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti