1500-luvun nuoren elämää

Gustaf Nyströmin mallipiirrustus
Turun linnasta, 1910
Aalto-yliopiston arkisto

Anu Lahtinen julkaisi blogissaan suomennettuna pätkän Henrik Flemingin (1584-1650) omaelämäkertaa. Se nähtiin yleisöä kiinnostavana myös Suomen kuvalehden toimituksessa ja julkaistiin kolmessa osassa 1878 (I, II, III). Lahtisen selostaman luun katkeamisen lisäksi Fleming halusi lapsilleen kertoa omasta lapsuudestaan nämä vaiheet:

2. Toiseksi: Herra Kaarle Kustaanpojan häissä, jotka vietettiin Turun linnassa, olin myöskin lapsena vallaton ja juoksin ulos muiden poikien kanssa katsomaan joukkoa hulluja, juopuneita ihmisiä, jotka tappelivat kadulla. Ellei onnekseni olisi ollut saapuvilla muutamat hyvät ja rehelliset ihmiset, jotka olisivat temmanneet minut pois siitä joukosta, olisivat vallattomat varmaankin minut lävistäneet miekoillansa. Tämmöisestä vahingosta ja onnettomuudesta Jumala kaikkivaltias armollisesti teitä, minun rakkaita lapsiani varjelkoon.  

3. Räävelissä 1598 oli minulla koto-opettaja, nimeltä Jaakko Knuutinpoika, joka oli jotensakin heikko ja päästänsä sekava suuresta päänheikkoudesta, ja siitä syystä pidettiin häntä erityisessä huoneessa ja teini häntä valvomassa. Isä vainajani makasi vallan eri rakennuksessa, piti minut luonansa ja kielsi minua menemästä kipeän koulumestarin luokse. Minä, joka olin tottelematon veitikka, juoksin illalla kuitenkin koulumestarin tykö ja jäin sinne yöksi. Hän pyysi, että makaisin hänen luonansa. Mutta sydän yön aikana sai hän hulluuden puuskan, huusi minua, kavahti minun kaulaani, pyysi minua lukemaan ja sanoi, että oli tullut vieraita ihmisiä, jotka tahtoivat viedä minua pois. 

Lukiessani ja taistellessani hänen kanssansa, tuli teini minulle avuksi, kuitenkin puri hän minna oikeaan poskeen ja myöskin sormiin, mutta Jumala auttoi minut ihmeellisesti hänen käsistänsä. Me juoksimme molemmat, teini ja minä, oveen päin niin äkkiä, että putosimme alas kiertoportaita myöten jotka olivat 12 sylen korkuiset. Teini taittoi lapaluunsa, mutta minua Jumala varjeli ihmeellisesti, että vahingotta tulin alas; kuitenkin olivat seuraukset pahat: kasvot paisuivat ja toinen silmä oli suuressa vaarassa tuon myrkyllisen pureman tähden. Jumala oli minulle kuitenkin armollinen ja uutterain ihmisten avulla, jotka olivat paljon semmoista kokeneet, pääsin jälleen oikealle tolalle.  

[...]  Samana päivänä Elokuussa [1590?] illalla, kun läksin Lehtisten kartanosta, siitä syystä että eräs perämies, nimeltä Iivari, vaati minua kiirehtimään kanssansa Turkuun, vaikka mielelläni olisin jäänyt sinne yöksi, niinkuin armas äitini myöskin tahtoi; mutta Iivari ei tahtonut. Kun me molemmat siis Jumalan nimeen illalla läksimme matkalle, ratsasti hän kohta Nynäsiin päin, ja antoi suomalaisen talonpojan, joka asui joen varrella, viedä meidät Kaikujoen poikki. Minä istuin etunenässä satulani päällä, ja Iivari keskellä. Isoläntäisen rengin oli määrä saattaa meidät joen yli, kun ensin oli toimittanut hevosemme toiselle puolelle. Kun siis oltiin matkalla, rukoilin Jumalan tähden, ettei Iivari, perämies, kiroilisi ja pitäisi niin paljon ääntä, ja rukoilin hiljaa itsekseni ja muistin äitini rakkaita varoituksia. Sillä välin tulimme jo likelle joen toista rantaa ja tähän asti oli ollut varsin tyyni ja kuunvaloakin; mutta yht'-äkkiä tuli tuulenpuuska, ajaen laineita pitkin joen vartta, ja minä ristin silmiäni. Samassa rupesi ruuhi liikkumaan, kiikkuen päästä päähän ja meni samassa kumoon. Jumala auttoi minut maalle, niin että sain kiinni paaluun ja hyppäsin rannalle. Toiset kaksi tarttuivat ylös alaisin käännettyyn ruuheen ja huusivat apua. Hädissäni löysin tangon, jonka ojensin perämiehelle. Sill'aikaa tuli rengin isäntä, soutaen toista pientä venhettä, mutta ennenkuin hän ehti paikalle, upposi renki ja jäi vedenhaltian kynsiin. Perämiehen saimme kuitenkin hengissä ylös, mutta hän oli niin rauennut, että hänen täytyi jäädä yöksi erääsen taloon, johon hänet puolikuolleena kuljetimme härkäparilla. Kuitenkin Jumala salli hänen parantua, jälleen.