Toissasunnuntaina aurinko paistoi ja autoon piti teknisestä syystä saada kilometrejä, joten suuntasin Loimaalle, jossa Sarka oli avannut maaliskuun alussa uuden osion "Ennen koneita". Fysiikkaa lukeneena ehdin nimestä jo sosiaalisessa mediassa museolle mussuttaa, mutta tietenkin se on yleisesti ymmärrettävä.
Uuden rakennuksen saanut iso maatalouden työvälinekokoelma oli aiemmin Viikissä, jonne en "ehtinyt" ennen kuin museo suljettiin. Loimaalla esillepano työtoimittain oli turvallisen tuttu kymmenistä muista maatalousmuseoista, mikä ei häirinnyt minua ollenkaan. Perinteillä on paikkansa.
Kokoelman laajuuden ansiosta museon voi kiertää kattavana esinetietouden tenttinä. Varsinkin kun vaihtelevan pituiset esinetiedot on kätketty kosketusnäyttöön. Tai positiivisesti ajatellen voi käyttää tilaisuuden tietojen aukkojen täyttöön. Itse jäin tuijottamaan skotlantilaisauraa (kuvassa vasemmalla), jonka tulosta kirjoitin pitkät pätkät Kokemäenkartanon yhteydessä, mutta edelleenkään en ymmärrä olennaista eroa välttiin eli kääntöauraan (kuvassa keskellä). (Oikeassa reunassa 1400-luvulla käyttöön otettu kehäaura.)
Näyttelyn ehdottomasti upein esine on Heikki Mikonpojan 6.5.1769 viimeistelemä umpipihan susiportti Loimaalta. Ajoitus on päivämäärän tarkkuudella, sillä porttiin on tekijä kaivertanut tekstin, jonka mukaan tämä oli kolmas tekemänsä. Tällaisiakin erikoisosaajia maaseudulla.
Muita esineitä, joita ei ole ihan joka maatalousmuseossa, olivat viinapannu
ja hiirenloukku, jota en häpeäkseni tunnistanut, vaikka olen muistaakseni täällä blogissakin jakanut videon, jossa demotaan toimintaperiaate.
Kangastuotannon kohdalla vieras esine oli saranvanutustamppi, joka näkyy kuvassa oikean reunan näytön takana. Näitä ei kai ollut joka talossa?
Myöskään oikean yläkulman varrelliset työvälineet eivät olleet ennestään tuttuja. Alempi on karjalainen vyyhdinpuu ja ylempi karttajousi, jolla villat karstattiin "ennen metallipiikkisten karstojen keksimistä". Minä kun sain villan käsittelyoppini rautakauden harrastajilta, en ollut tullut ajatelleksikaan, mitä tehtiin ennen metallia. Ja kun tekstissä ei mainittu eikä näyttelyssä näkynyt harrastajien kampoja ollenkaan, herää kysymys kehen luottaa.
Luottamusta vaati osin myös näyttelyä piristävät sanontojen maataloudelliset taustat. Mitään erityisen epäilyttävää en niissä nähnyt, mutta kun tulkinnoista on toisinaan kiisteltykin, en uskaltanut niellä sellaisenaan esim. uutta oppia ilmaisusta "oma maa mansikka, muu maa mustikka". Kaskimaan hallinta?
Pahoin pelkään, että moni kävelee hallin läpi blää-fiiliksissä, mutta 1800-luvun maaseudusta kiinnostuneille tämä on hieno paikka. Eli lämmin suositus.
P. S. Perusnäyttely päärakennuksessa on käsittääkseni entisellään.
Siihen tutustuin kesällä 2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti