Nainen

Nykyaikaa 1920-luvun alussa avustanut Niku Nousio, josta en onnistunut löytämään lisätietoa, on kirjoittanut runon Nainen, joka sopinee kierrätettäväksi näin kansainvälisenä naisten päivänä. Ensijulkaisu Nykyajassa 7/1921.

Naisen sukuhistoria
kertoo tarun kumman tämän:

Naisen suku ain on ollut
alimpana allikossa
ilman tahdon tarmokkuutta,
jäntevyyttä järjen oman.

Inehmoinen alkuajoin,
elellessään maassa, puussa,
elääksensä juuret juursi,
heelmät puiden pudotteli.

Silloinkin jo nainen raatoi,
raatoi, riehui nurkumatta
voimin kaikin, hankkiakseen
palan paraan imeväisten
itkun ääntä sammuttaakseen,
kasvavaisten kassapäitten
ruumiinvartta vahvistaakseen
tantereelle elon taiston.
*
Kulki kulku kehityksen,
edistyksen pyörät pyöri.

Inehmoiset parviin yhtyi
elämätään turvatakseen.

Keksi nuijan, keksi tulen,
keksi jousen, nuolen laittoi,
kivikirvehenkin keksi,
jolla venon veistätteli,
hirret talon taltutteli;
vihannaisen viljan siitti,
kasvatti karjan korean.

Mutta nainen, yhä vainen,
raskahamman rahkeen kantoi
kuni kone, aika ajoin,
uuden elon parveen antoi.
- - -
Kasvo! parvi, suku suuren’,
riistamaista riideltihin.
Syntyi sota, verisota,
surman työhön syöksettihin,
jolloin nainen raskahamman
kuorman kantoi harteillansa.

Voima voitti, heikko sortui,
josta urken’ uusi oppi:
oppi orjan ohdakkeinen.

Silloin vasta nainen tunsi,
mitä ompi naisna olla,
mitä miehen mielen alla
tuta saapi tuiretuinen....

Milloin mikin puoli voitti,
naiselle vain orjuus koitti;
joutui raukka raakalaisen
himon hyisen heitteleeksi,
joutui orjamarkkinoille
rahan riettaan peitteleeksi,
siittäjäksi orjasuvun.
*
Jospa nainen naimalassa
vilkas miestä ulkopuolta,
silloin surman synkkä henki
kohta kostavaisin käsin,
vaikka miesi mielisteli,
mielisteli, kielisteli,
elosteli, irstaeli
kera sadan toisen naisen,
joita olot olevaiset
mahdillansa maatatteli
porttoloissa ajan hurjan.

Jospa joskus nainen nousi
olojansa oudoksumaan,
jospa joskus mieli sousi
vapaammille valkamille,
silloin taasen voimakkaampi
tukahutti tunnon pyyteet;
mursi mielen, tursi tunnon,
särki syömmen hengen helpeet,
että viimein naisen tunto,
naisen tunto, naisen kunto
alkoi itse uskotella:
aina orja olevansa . . .
*
Kulki kulku kehityksen,
edistyksen pyörät pyöri.
Mutta naisen suku sorja
yhä vainen oli orja,
oli orja orjallekin,
halvimmankin halun täyttö.
- - -
Syntyi kirkko, kiron kirkko,
kiirastulen kiivas kirkko,
joka naisen orjuutetun
synnin siittäjäksi syytti,
vaikka itse rahan tähden
piti yllä porttoloita,
irstan inhan luostareita,
jossa himon hekumassa
ruoski lihaa synnillistä,
ruoski lihaa, liehtoi vihaa
naisen vapautta vastaan.

Niinpä nainen, armahainen,
oli orja, kirkon orja,
jolla sielun tunnon ääntä,
oman järjen jäntevyyttä,
tahdon voimaa vapahata
olla saanut ollenkana.
*
Mutta kulku kehityksen
mursi kirkon kirovallan,
päästi naisen kahlehista
kirkon kiivaan, uskon julman,
löytääksensä edestänsä
ajan uuden kumman pulman,

Kotonansa nainen ennen
parempi ei orjaparkaa,
saihan raataa, tuskin kovin

luoda uutta elon sarkaa, 

josta vastapalkkioksi 

elon ohjeet tiukat luotiin - 

Vapautta tuskin suotiin 

enemmän kuin orjallekaan.

Niinpä nainen, armahainen, 

oli orja, kodin orja,

jossa raskaan rahkeen alla 

maksoi kaiken raadannalla.

Kulki kulku kehityksen, 

edistyksen pyörät pyöri.

Syntyi tehtaat, riistopajat, 

mursi tieltään orjuusrajat.

Loppui elon kamppailussa 

miehen valta, miehen voima 

yli naisen orjuutetun.

Astui sijaan rahan voima, 

valta kullan kaikkivoivan, 

joka mahtivoimallansa 

kilvan riisti miestä, naista, 

nuorukaista, lapsukaista

tehtaan synkän komeroissa, 

heltehessä hikipajain.

Niinpä nainen, armahainen, 

oli orja, tehtaan orja,

missä hikihelmillänsä, 

nälän, tuskan turtamana 

orjuutehen uuteen uupui.

Yhä yössä ypöyksin

astui nainen, armahainen, 

orjan merkki otsallansa.

Kuka naisen tuskat tunsi, 

kuka kaipuun povessaan, 

kuka naisen sielun tulet 

nähdä voisi loimussaan, 

joka vuosituhansia,

orjanmerkki otsallansa, 

astui yötä synkeätä 

yksinänsä, ystävättä?

Orja orjan tuskat tunsi, 

sorrettu sorretun surut. 

Yhteistähän kärsimykset,

nälän tuskat, tuiverrukset, 

elon onnen mustat murut...

Syttyi povi miehen, naisen, 

orjajoukon suuren, laajan; 

kukin tunsi kohdastansa 

kärsimykset tuskan taajan, 

tunsi, että ihmisvoima 

luoda voipi maailman,

missä miesi sekä nainen 

olla voipi ihminen!

Niinpä orjat yhteisvoimin 

tarttui kalpaan elon taiston, 

tuntein kukin povessansa 

saman pyyteen, saman vaiston: 

alas riiston rietas joukko,

alas pyytehet alhaiset, 

alas sodat, veljesmurhat, 

kärsimykset kaiken kansan!

Silloin vasta nainen voipi 

täyttää elon kutsumuksen, 

silloin vasta koittaa voipi: 

onni orjankin kotihin!