Historian talossa

Eurooppalainen maa, joka sodan ja vallankumouksen jälkeen, oli vuoden 1918 lopulla uusin rajoin elämäänsä alkava tasavalta. Osa alueesta olisi halunnut liittyä naapurimaahan. Toisessa maailmansodassa oltiin häviäjien puolella ja maa oli vapaa viimeisistä vastapuolen joukoista vasta 1956. Seuraavina vuosikymmeninä se pysytteli idän ja lännen välissä puolueettomana ja koki huikaisevan taloudellisen nousun. Pitäen kiinni historiakuvasta, jossa maa oli ollut toisen maailmansodan uhri eikä toimija.

Täytyy tunnustaa, että Wienin matkaa suunnitellessa en hahmottanut Suomen ja Itävallan historialle näin paljon yhteyksiä. Silti pakko-nähdä - osastoon olin merkinnyt marraskuussa avautuneen upouuden museon Haus der Geschichte Österreich eli Itävallan (nyky)historian museon. Aulassa oleva taulu kertoi museon pitkästä syntyhistoriasta, joka lienee vaikuttanut aikarajaukseen.

Sen nykyinen tasavallan aikaa kronologisesti käsittelevä näyttely ei ole kovin pitkäikäinen vaan vaihtuu toukokuussa 2020. Se koostuu kuudesta teemasta sekä pitkästä ja mielenkiintoisesta kuvaseinästä, jossa mietittiin, mistä kuvia milloinkin otettiin ja miksi. (Kuvan oikeassa reunassa.)

Kuvia ja tekstiä oli runsaasti muuallakin. Tuli mieleen Viron historiallinen museo, jossa sielläkin kysyttiin kysymyksiä, jotka täällä puolestaan odottivat pinossa poimijaansa.

Mutta Maarjamäellä on enemmän esineitä ja värejä. Täällä mitään ei teematasoa alempaa nostettu erityisesti esille ja näyttely oli tarkoitettu (?) nuohottavaksi huolellisesti läpi.

Näin ollen minusta tuntui, että osio toisen maailmansodan muiston käsittelystä oli myös aneeminen. (Puuhevonen liittyy Waldheimin valintaan presidentiksi.)

Yksittäisiä (esimerkillisiä) sotasyyllisiä käsitteleviä kortteja  lukemalla sai aivan kammottavan kuvan, mutta ne oli myös helppo ohittaa. (Kuvassa oikealla nurinpäin näyttelypömpelin nurkassa.)  Ja kortit katsomalla muodostaa kuvan, että tässä oli kaikki syylliset. Esineistä oli osiossa joku maininta, mutta kun mielessä pyöri Klimtin teoksen kohtalosta kertonut filmi Woman in Gold, teksti tuntui kaunistavalta ja yksinkertaistavalta.

Erikseen eli katsantokannasta riippuen arvopaikalla tai erittäin helposti ohitettavana oli kaksiosainen näyttely Alma Rosésta, joka johti Auschwitzin "tyttöorkesteria". Museon aulassa oli vitriinissä hänelle kuuluneita esineitä,

ja erikseen, pari tasoa museota ylempänä hänen ja aviomiehensä urasta kertova installaatio. Sinne ei ollut viitoitusta ja olin ainoana paikalla. Näyttelytasanne on nimetty pysyvästi Alma Rosén mukaan.

Viron lisäksi näyttelyä voi tietenkin yrittää verrata Kansallismuseon itsenäisyysosioon, mutta kyseessä on kyllä täysin erilaiset tavat käsitellä historiaa. Kansallismuseon valikoivalla ja tekstiä kartavalla otteella esimerkiksi SS-miesten historiaa ja historiankirjoitusta tuskin nähdään osana perusnäyttelyä. Olemme sentään jälkijunassa ryhtyneet asiaa selvittämään.