Ruotsin lautalta pääsin sujuvasti isommalle motarille kuin missä olin eläissäni ajanut. Kun risteys lupasi Mörköä ja Tullgarnin linnaa, josta en ollut mitään kuullut, niin käännyin hermolevon vuoksi pienemmälle tielle. Mörkön tienhaaran päädyin ohittamaan. Linna paljastui kuninkaalliseksi viikonloppumörskäksi, jonka puutarhassa olisi ollut mukavampi kävellä jos vessat olisivat olleet auki.
Ensimmäinen varsinainen kohde oli Gårdeby, jossa esivanhempani Joachim Hohenthal ja Christina Mattsdotter Schildt asuivat avioliittonsa ajan. Ajettuani perin kapoista tietä löysin suht kivuttomasti kirkon, jonka rappaus ei näyttänyt alkunkaan keskiaikaiselta, vaikka (sympaattisen pieni) kirkko sitä on. Olin jättänyt lukematta kirjallisuuden, joten vasta seuraavan päivän arkistokäynnillä esillä olleesta uutuuskirjasta selvisi, että kirkon ovi esivanhempieni aikaan oli pitkällä seinällä eikä päädyssä. (Näköjään Gårdeby ei ole RAÄn sarjassa Sveriges kyrkor, joten uutuuskirjasta olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja, pahus.)
Kohentaakseni kosketusta menneisyyteen jätin auton parkkiin ja käppäilin Spolstadin maille, joiden osan Christina osti 1700-luvun alussa perinnöksi. Matkalla oli riimukivi, mutta oliko se samalla paikalla kolme sataa vuotta sitten? Ehei, Wikipedia kertoo, että kivi löydettiin 1800-luvulla ja pystyttettin myöhemmin tähän.
Yllä kuva lähestyessäni Spolstadia, jonka rakennukset ovat keskivaiheilla horisonttia. Rakennukset olivat hyvin modernin oloisia ja vaikka olin kartasta mielestäni erinomaisesti hahmottanut talojen ja pellon (jää oikealle horisonttiin, ei etualalla oleva) suhteen ei se paikan päällä loksahtanut kohdalleen. Esivanhempieni nykynaapurien lyhtypylväät vetivät kiinnostukseni: en tajunnut mitä niillä valaistaan viimeistelemättömän näköisellä alueella keskellä hiljaista maaseutua.
Hiljaisuus oli ainakin aika historiallista, vaikka eihän menneisyyden äänimaisema tyhjä ollut. Hauskasti kävelyn varressa oli laitumella sekä lampaita että lehmiä. Ainoa liikkeellä ollut ihminen ulkoilutti koiraa. Pari päivää myöhemmin museokäynnin yhteydessä palasi mieleen, että vielä 1600-luvun lopullakin (eikä siis ainoastaan keskiajalla) lehmät olivat tosi pieniä, suunnilleen nykykoiran kokoisia. Mahdollisesti siis muistuttivat näkemiäni lampaita, jotka mielestäni olivat tavallista suurempia?
Kannattiko tämä Takahikiä katsastaa? Jokaista esivanhemman asuinpaikkaa ei (kai) voi kiertää, mutta oli tämä mielenkiintoinen nähdä. Varsinkin verrattuna Christinan lapsuuden maisemaan Norrköpingissä, mistä lisää huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti