Jens Heimdahlin viesti oli, että Ruotsissa oli puutarhaviljelystä ennen kristinuskoa ja luostareita. Riippuu ja roikkuu puutarhan määritelmästä, mutta todisteita muualla kuin pellolla viljeltävistä kasveista on ainakin runsaasti ajalta ennen vuotta 1050. Öölannin Sandby Borgista, jonka löytöjä näin alkukuun Ruotsin reissullani, on esimerkiksi löytynyt Pohjolan vanhin sipuli.
Hullukaali ilmaantui Pohjois-Eurooppaan ja Pohjolaan myös vuoden 500 paikkeilla. Sen leviäminen oli niin nopeaa, että todennäköisesti siihen liittyy joku kulttuurinen ilmiö. Eikä ainoastaan tieto sen hammassärkyä lievittävästä vaikutuksesta. Kolmas Heimdahlin esimerkkikasvi oli nukula, jota ei Ruotsin varhaisesa lääketieteellisessä kirjallisuudessa käsitelty, mutta Nya Lödösen kaivauksissa tehdyn löydön perusteella sitä on osattu käyttää synnytyksen yhteydessä. Tässä verkkovideopätkässä Heimdahl selittää lopussa samaa tapausta. (Jos haluaa kuunnella Heimdahlia pidemmän pätkän niin tarjolla on esitelmä Häxor och magi: Magiskt örtbruk från järnålder till medeltid.)
Luostarit tulivat aikanaan ja niillä oli puutarhoja. Näiden tutkimista Ruotsissa vaikeuttaa se, että kolmeen tärkeimpään kohteeseen on 1600-luvulta lähtien istutettu kasveja tavoittelemaan menneisyyttä ja samalla on tuhottu jäljet siitä. Muista luostareista on löytynyt pääosin samoja kasveja kuin luostarin muurien ulkopuoleltakin. Poikkeuksena muualla harvinaisemmat musta mulperi, timjami, musta viinimarja ja belladonna sekä luostarien ulkopuolella täysin tapaamaton laventeli.
(Arkeobotaniikasta tuli mieleen Oulussa pian väittelevä Annemari Tranberg, jonka työn otsikko on Ympäristön ja ihmisen suhteen muuttuminen Perämeren rannikolla varhaismodernina aikana: Makrofossiilitutkimus kasvien käytöstä muuttuvassa maailmassa.)
Toinen Ruotsista asti puhumaan tullut oli Karin Hallgren, jonka väitöskirjan En kåhltäppa eij at räkna. Köksväxtodlingen i 1700-talets jordbrukssystem olen täällä pari kertaa maininnut, mutta jättänyt avaamatta. Lähtemällä Turkuun sain siitä hyvän tiivistelmän.
Kasvimaat olivat pieniä, arkipäiväisiä ja enimmäkseen naisten vastuulla eli eivät ole olleet kiinnostava tutkimuskohde aiemmin. Lähdemateriaalia on olemattoman vähän, sillä kasvimaita ei verotettu, niistä ei ollut määräyksiä eikä niistä syntynyt riitoja. Aikalaiskirjallisuus vaatii huolellista lähdekritiikkiä, sillä säätyläisten kirjallisuudessa talonpoikien tavat on usein esitetty tarkoituksenmuksaisesti totuudellisuuden sijaan.
Todellisuudesta Hallgren kokee saaneensa otetta käymämllä läpi Uppsalan yliopiston tilojen katselmusasiakirjoja ja pari tuhatta 1700-luvun karttaa. Karttoihin ei aina nähty tarkoituksen mukaiseksi merkitä kasvimaata, mutta kirjauksia on sen verran, että niistä sai irti tavanomaisuuksia. Kasvimaat, joiden koko yhdelle taloudelle vaihteli 70-1500 neliömetrin välillä, oli sijoitettu peltojen ja niittyjen välimaastoon mielellään lähteen tai mun vesipisteen vierelle. Ei siis pihapiiriin.
Koska en koskaan osallistunut isäni puutarhaharrastukseen, minulle oli uutta tietoa, että kasvimaa vaatii välttämättä lannoitusta. Lannasta ei 1700-luvulla ollut ylitarjontaa, joten kasvimaa vei merkittäviä resursseja. Kitkeminen sopi parhaiten lapsille ja vanhoille naisille, joilla ei ollut tärkeämpää tekemistä.
Kotiinpäästyäni tarkistin Länsi-Suomen tuomiokirjakortiston. Kaalimaa on otsakkeena ja kortteja yli 40. Lisätietoa voisi siis löytyä 1700-luvun tuomiokirjoistakin, vaikkei riitoja alvariinsa ollutkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti