Hesarin toimittaja Miska Rantanen "koukuttui sukututkimukseen", joka hänelle on tekstinsä mukaan sitä, että
Illalla kotona avaan taas tohkeissani läppärin. Onko tullut uusia osumia tai omaisia?
ja surffaamista verkossa kasvavassa sukupuussa, johon hän ei ilmeisesti ole itse lisännyt mitään.
...sukupuun rakentuessa sinne on ilmaantunut yllättäviä yhteyksiä ja eksoottisia etunimiä, kuten Hetastiina ja Mooseksenpoika.
Kieltämättä minäkin yllättyisin etunimestä Mooseksenpoika. Useimmiten se kun on patronyymi.
Aloittaessani tätä pätkää oli tarkoitus kutsua Rantasta Suomen A. J. Jacobsiksi. Mutta kuunneltuani
Jacobsin TED-puheen totesin, että hän oli saanut omasta internetsukuhutkimuksestaan paljon merkityksellisempiä ajatuksia irti. Kannattaa kuunnella, jos englantia ymmärtää.
Mies järjesti viime kesänä New Yorkissa "maailman suurimman sukukokouksen" ja kirja hankkeesta on tulossa. Leike verkkosivulta.
4 kommenttia:
Patronyymit kai katsotaan Suomessa yleisesti etunimien erääksi alalajiksi. Ainakin voimassa olevassa nimilaissa säädetään erikseen, että patronyymi voidaan hyväksyä etunimeksi.
Sinänsä on kyllä totta, että patronyymien tunnistamisessa on usein vaikeuksia. Minäkin olen editorina korjannut monta kertaa tekstiä, jossa esimerkiksi Saddam Husseinista puhutaan "Husseinina". (Hänen sukunimensä oli al-Tikriti, jota hän ei vain itse käyttänyt juuri missään yhteydessä.)
Sanojen (osittain vanhentunutta) tavanomaista käyttöä dokumentoinut Nykysuomen sanakirja määrittelee etunimen "s. ristimänimi; )( suku-, liikanimi". Ja patronyymin "s. Isän nimestä muodostettu henkilönnimi, joka yleensä mainitaan ristimänimien yhteydessä".
Jälkimmäinen ei sulje tietenkään pois mahdollisuutta määritellä patronyymi "etunimeksi, joka yleensä mainitaan etunimien yhteydessä", mutta sitä on tuskin tarkoitettu. Toisaalta patronyymiä ei ole Nykysuomen sanakirjassa määritelty liikanimeksi (minkä olisin itse tehnyt), sillä sen kohdalla esimerkit ovat aivan muuta.
Nykyaikaisemmassa lähteessä Yleinen suomalainen ontologia - YSO/ALLSO henkilönnimet-käsitteen alakäsitteitä ovat rinnakkain etunimet, patronyymit ja sukunimet. Liikanimet ovat modernisti lisänimiä ja nämä on määritelty henkilönnimien rinnalle erisnimien alakäsitteeksi.
Täysin epäluonteenomaisesti unohdin itse kokonaan katsoa, mitä sanakirjat sanovat. Nykyään kaikille avoimen Kielitoimiston sanakirjan mukaan etunimi on 'sukunimen lisänä käytettävä henkilönnimi, ristimänimi', henkilönnimi on 'ihmisen etu-, suku- t. lempinimi' ja patronyymi on 'isännimestä muodostettu henkilönnimi'.
Lempinimi on 'hellittely-, hyväily-, puhuttelunimi', mikä sulkee sen tässä yhteydessä kai pois varsin samalla tavalla kuin Nykysuomen sanakirjan antama liikanimen määritelmä. Olin jo julistamassa, että Kielitoimiston sanakirja tukee tässä omaa kantaani – mutta kun katsoin nyt uudestaan tuota linkittämääni nimilain kohtaa, niin hämmennyin, koska sehän sanoo tarkemmin katsoen, että etunimeksi ei saa antaa muuta sukunimeä kuin patronyymin.
Onko siis lopulta niin, että noista kolmesta vaihtoehdosta – etu-, suku- ja lempinimet – se mielletäänkin sukunimeksi? Nimilain sanamuodon mukaan kyllä, jolloin se siis olisi ainakin lain mielestä samaan aikaan sekä suku- että myös etunimi (koska se "voidaan hyväksyä etunimeksi").
(Kielitoimiston sanakirjan mukaan sukunimi on 'sukua osoittava henkilönnimi', mikä kai kattaa myös sukulaisuussuhteen isään.)
Vakiintuneen käytäännön mukaisesti sukunimettömät aakkostuvat luetteloon ensisijaisesti etunimensä mukaan ja vasta toissijaisesti patronyymien mukaan, kun taas sukunimelliset aakkostuvat tietenkin sukunimien mukaan. Järjestys on siis sukunimi, etunimet, patronyymi. Tämän voi tulkita niin, että nimet ovat kukin omaa ryhmäänsä, mutta myös siten, että patronyymi on etunimistä viimeinen. Sukunimen kaltainen se ei ole mielestäni siksi, että se ei periydy sellaisenaan. Se on myös aina johdannainen isän etunimestä.
Lähetä kommentti