Risto Isomäen Kurganin varjot ei ole historiallinen vaan sijoitettu lähitulevaisuuteen. Mutta jos sen haluaa väkisin liittää tämän blogin teemoihin, niin kirjassa on kyllä (erittäin ripeää) arkeologiaa ja ajatuksia kielten vaikutuksesta historian kuljuun. Itseäni viehätti kuitenkin eniten (koulutukseni takia) dynaamisen systeemin ohjausongelmat.
Toiseksi luin Elisabet Ahon romaanin Tammien kartano. Silmäillessäni Satakirjaston 1800-luvun historiasta kertovien kirjojen listaa olin tajunnut, että tämä oli jäänyt testaamatta, vaikka olin pitänyt Ahon Urajärvi-kirjoista ja Sisar-romaanista.
Tammien kartano on Hämeenkylän kartano. Aho puhuu runollisesti sen sijaitsevan Juustenin istuttamien tammien keskellä, mutta viime kesäisellä bussiretkellähän opin, että nykyinen kartano on eri paikassa kuin edelliset. Eli alku ei ollut uskottava ja pari muutakin yksityiskohtaa epäilytti, mutta kokonaisuutena kuvaus Gustav Ladausta ja pääasiassa hänen Anna-tyttärestään kyllä toimi.
Ilmeisesti vain sukutaulun tasoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämästä olivat totta ja loppu Ahon kuvitelmaa. Sokeria oli annosteltu niukasti ja juonen käänteet tuntuivat realistisilta. Ajassa edettiin 1700-luvun lopusta 1840-luvulle.
(Gustaf Ladauta googlatessani huomasin, että hän oli rakennuttanut sen Senaatintorin kulman talon, jonka paikalla nyt on iso pankkipytinki.)
Samaisesta Satakirjaston listasta lainasin kuvausten perusteella pari kirjaa, joita en lukenut paria sivua enempää. Paljon on kirjoja ja kirjailijoita, joista en ole koskaan kuullut. Näihin kuului myös Marita Salomaa sekä romaaninsa Anna Charlotta ja elämä, joka oli kolmas lauantaina lukemani. Päähenkilö on pietarinsaksalainen porvaristyttö, joka päätyy Suomeen 1830-luvulla. Elämänsä on enemmän arkea kuin loistoa.
Tarina oli niin todenmakuinen, että googlasin joka nimeä, vaikkei kirjassa ollut todellisuuteen viittaavia takakansi-, alku- eikä loppusanoja. Enkä ollut tunteessa yksin, sillä Kirjasampo-sivustolla on esillä Leena Laulajaisen aikalaisarvio, joka päättyy
Tarinaa lukiessaan ei voi välttyä vaikutelmalta, että Anna Charlotta Vogelilla on historiallinen esikuva. Salomaan kieli on notkeaa ja moitteetonta, psykologiset käänteet uskottavia ja historialliset yksityiskohdat oikeita. Pohjolan-Pirhonen on saanut vakavan kilpailijan.Pohjolan-Pirhosen nimi on jäänyt käsitteenä elämään (joskaan en ole kirjoihinsa koskenut viimeiseen 25 vuoteen), mutta Salomaa unohtunut siinä määrin, ettei hänellä ole edes Wikipedia-sivua. Päätellen muiden kirjojensa arvioista Kirjasammossa, taisin osua tuotantonsa helmeen.
Kummallakaan Annalla ei ollut mahdollisuutta seurata muotia pukeutumisessaan, mutta kuvituksena kuitenkin Nordiska museetin Wikimediaan lataama muotikuva vuodelta 1830.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti