Paluu tulevaisuuteen

Reijo Valta uusjulkaisi 1900-luvun alun kertomuksen, jossa elettiin vuotta 2000. Kyse ei ollut ensimmäisestä suomenkielisestä tulevaisuuskuvitelmasta, eikä sellainen ole välttämättä Sanan-lennättimen 22.10.-10.12.1858 julkaisema näytelmämuotoinen 1858 ja 1958. Mutta se on varhaisin löytämäni ja roikkuu idealistallani, joten...

Ruotsista mukailluksi ilmoitettu teksti alkaa rakkausongelmilla ja menneisyyteen hurahtaneella isällä, joka on järjestänyt kotipihaan arkeologiset kaivaukset ja sanoo m.m.

Koko pakanallinen pimeys lepää minun pääni päällä! Syvät tutkimukseni kaunistuvat paraimmalla menestyksellä. Muinais-keräykseni ovat suurimmat ja merkillisimmät Jyrängön kaupungissa, koko Suomessa, niin jopa koko maailmassa! Minä muutun varmaan kuolemattomaksi; nimeäni ja töitäni ei suinkaan ikuisissa ajoissa unhoteta.

Eli historiaan/arkeologiaan innostuneita on pidetty Suomen mediassa pilkkana jo vuodesta 1858. Perinne, josta ei parane luopua?

Toisessa näytöksessä matkataan tulevaisuuteen. Jyränkö on nyt Heinolan kaupunki ja Vierumäestä on löytynyt kultavuori. Vapriikissa eivät laita äidit ruokaa vaan

Ken tahtoo ruokaa itsellensä vuoden pitkään, hänen tarvitsee vaan mennä ja heittää sinne esim. härän tai lampaan, määräten vaan luettelossa mitä laatua liha-ruokaa hän tahtoo että valmistetaan. Härkä eli lammas viskataan heti elävänä, niinkuin se on karvoineen, säärineen ja sorkkineen, alas suureen masina-kattilaan, ja yhden minuutin kuluttua tulee siellä koko se vaadittu laitos: liha-paistit, liha-keitit, suolattuja potkia potattien eli pilaantuneitten munien keralla, senmukaan kuin vaan toivotaan ja tahdotaan, — ja kaikki erinäisissä vatiloissa ja kuppiloissa, jotka myöskin seuraavat mukana samasta kattilasta.

Hämmästyttävän oikeaan osuvaa, kuten myös asumusten lämmitys:

Puita nyt enempi ei ollenkaan tarvita eli ei käytetä tarpeisiin. Kaakeli-uunien asemesta löytyy jokaisessa huoneessa sähkö-maschina. Kuin milloin on talvi ja alkaa paleltaa, niin otetaan sähkeellistä muksauksia, eli niin kutsuttuja lämmitys-muksauksia, joita pitkitetään siksi kunne alkaa ruumista varistaa.

Tai ei noin tainnut vielä vuonna 1958 eikä silloin myöskään tullut kadulla vastaan nais-sotilas, niinkuin kertomuksessa.

Minä olen rykmentin rummuttaja Suomen Kaartissa — minä olen aina himollisesti rakastanut sotilas-säätyä. Vanhempani tahtoivat minua sivili-virkoihin, että minä, samoin kuin muutkin naiset, olisin tullut tuomariksi ja juttujen ajajaksi eli niinkutsutuksi "vulmahdiksi".  [...] Minun mieheni? se on lempeä-luontoinen, rakastettava olento — hoitaa taloutta oikeen hyvästi, ompelee ja pesee pyykkiä aivan sievästi — minulle tuli täytymys naida hänet ja antaa hänelle nimeni — vaan minä en siitä pahottele.

Asianajajina naisia taisi olla jo 1958? Jatkossa on lisää sukupuolten roolien vaihtoa ja mies-päähenkilö toteaa, että naiset "ovat perineet meidän oikeudet; vaan myöskin meidän kunnottomuudet". Mielenkiintoisempi on ajan "muinais-jättöjen keräys-huone":

Sehän se onkin lystillinen rakennus se, sillä se seisoo pyörillä. Yhtenä päivänä se seisoo Mäntyharjussa, toisena jo Sysmässä, kolmantena taas Iitissä Lyöttilän kylässä ja neljäntenä se jo on Orimattilassa, Malluksen tienolla.

Mobiili-museo!  Muutakin on liikkeellä. Arkangelin konttikauppiaat lentävät Kiinaan myymään paikallisille väärennettyjä elintarvikkeita. Jälleen ollaan hämmästyttävän lähellä, jollei vuotta 1958, niin vuotta 2012. Petkuttaminen on piirre, jonka voi liittää joka aikakauteen pelkäämättä anakronismia. Kuuntelin alkuviikosta puolihuolimattomasti Stanfordin yliopistonprofessori Robert Sapolskyn luentoja kurssista Human Behavioral Biology, ja kakkosluennossa todetaan, että olemme parempia havaitsemaan pettämistä kuin ystävällisyyttä. Hmmm.

P. S. Miksi muuten otimme käyttöön lainasanan museo, kun meillä voisi olla pitkin maata muinais-jättöjen keräys-huoneita? Ei tarvitsisi miettiä museoiden tehtävää, kun nimi olisi tehtävää kuvaava!