Luin historianopiskelijan blogia

Kesällä 2006:

Tampereella kävin historian ja pohjoismaisten kielten kokeissa. Ruotsia olin lämmitellyt katsomalla edellisenä iltana Bergmanin Kiihkon, historiaa olin lukenut vähän enemmän. Historiankysymykset osuivat napakymppiin. Lähtiessäni salista olin tyytyväinen, että olin tullut kokeilemaan, sillä seuraavana vuonna tietäisin ja osaisin taas enemmän. Heinäkuussa sain paksun kirjekuoren, enkä tiennyt mitä sanoa. Sulin ilosta. Muutin Tampereelle, sain ihania ystäviä, opiskelu maittoi (viimeinkin diagnosoidusta migreenistä huolimatta).

Heinäkuussa 2008:

Eilen vietin leipomistauoilla aikaa museon arkistossa katsellen satoja ja taas satoja valokuvia, availlen rapisevaselkäisiä kirjoja ja miettien, mitä kiinnostavaa rautatiekulttuuriin liittyvää ei vielä olisi turhan paljon tutkittu. Vielä on onneksi kuukausi aikaa kelailla. Mietiskelin myös pääainevalintaani - kansatiedettä opiskellut työkaveri kertoi tehneensä proseminaaritutkielmansa kolmen Aleksis Kiven fanin haastattelun pohjalta. Ai että.

Syyskuussa 2008:

Alan nyt havahtua tietoisuuteen, että tieteellinen tutkimus on paskaista hommaa. Mielenrauhani oli eheämpi kesällä, kun aamun sai aloittaa kunnollisella asiakaskäymälöiden kuurauksella ja edetä siitä kakkavaippojen kantamisen kautta piharakennusten lattianpesuun. Nyt laukkaan arkistosta toiseen (jotka onneksi yhtä lukuunottamatta sijaitsevat asuinkaupungissani) ja useimmiten palaan takaisin kotiin tyhjin käsin. Kyseenalaiset taidot tiedonhaussa eivät juuri asiaa auta. Takaraivossa lällättää ääni, joka toistelee tilanteen olevan aivan oma vikani - olisin toki voinut hieman helpommankin aiheen valita. Onneksi armollinen yliopistonlehtori, jonka luokse menin aineeton mutta käteentuntuva hattu kourassa, ilmoitti ettei aiheeni "aivan perseestä" ole.

Toukokuussa 2009 kuvaili menneitä työpaikkoja

• Arkistonhoitaja. Muutama kuukausi lasten eri puolilta maailmaa tulleita piirustuksia järjestellen oli mukavaa aikaa. Kuunneltiin paljon MC Hammeria ja vaihdeltiin muotokuvamummon viiksiä. Myöhemmin toimin näyttelynvalvojana samassa paikassa ja hyväksikäytin kopiokonetta enemmän kuin lääkäri määrää.
• Museoapulainen kahdessa museossa. Toisessa pääsin vahtimaan Gallen-Kalleloita viiden euron tuntipalkalla, toisessa siivosin vessoja, puhuin saksaa venäläisille ja luin kesätenttiin kahvilan hiljaisina päivinä.

Marraskuussa 2009

Muisto kiehtoo minua. Olen hyvin iloinen, että opiskelen alaani nyt enkä kolmekymmentä vuotta sitten - silloin muistitieto oli vasta murtautumassa tieteen ja tutkimuksen puolelle ylenkatsottavan perinteen ja harhaanjohtavan kokemuksen rajan takaa. Nyt tunnustetaan, ettei objektiivista totuutta ole, vaan monet subjektiiviset totuudet syntyvät sisällämme. Muistitiedon ei tarvitse enää olla vain varsinaista tutkielmaa tukeva kivapikku sivujuonne, vaan myös koko tutkimuksen pääkohde. Huomio siirtyy kokemukseen ja kertomiseen, joita pidän ihmiselämän suurina rakennuspalikoina. Mitä väliä on loppujen lopuksi sillä, mitä oikeasti on tapahtunut, jos asia on koettu aivan toisin? Koen, että kokemuksen korostaminen on menneen tutkimuksessa pitkä eteenpäin kurottava askel selostavasta, yksisilmäisestä syy-seuraus-luettelointihistorista. Siksen myöskään näe paljonkaan arvoa sotahistoriassa tai poliittisessa historiassa, joissa kokemukselle ei anneta sijaa ja joissa liha ja veri eivät ole läsnä.

Syyskuussa 2010:

Seminaarin edistymisen suhteen koin eilen ensimmäisen syvemmän aallonpohjan. Pohtimaani tutkimuskysymystä täytyy radikaalisti muuttaa, koska halajamaani arkistoon ei päästetä ulkopuolisia. Ei, vaikka olen pariinkin otteeseen roikkunut puhelimessa ja larpannut uskottavaa tutkijaa. Ottaa pattiin.