Erittäin ihailtavaa (ja outoa?) on että vuonna 2002 julkaistu kirja ei ole teknisesti juuri ollenkaan vanhentunut. Internet-osoitteista hämmästyttävä osa on edelleen voimassa ja Lappalainen oli AIVAN oikeassa todetessaan "Uskallan muutoin ennustaa, että juuri digitaalikamera yhdessä tietokoneen kanssa tulee lähiaikoina mullistamaan arkistotyötä kovasti." (s. 68)
Miksi en tajunnut tarttua tähän viime kesänä kantaessani kilokaupalla opuksia kirjastosta etsiessäni ihan-oikeaa "historian tutkimusprosessia"? Lappalainen selittää tuonkin asian maalaisjärkisesti ja uskottavasti. Eikä jätä minua epätietoiseksi tähänastisten aikaansaannoksieni luokittelusta:
"Kronologisella jäsentelyllä on vaaransa. Yksisilmäisesti toteutettuna se voi johtaa kroniikkamaiseen 'historiikkiin', jossa todellisten ongelmien ja tutkimuksen problematiikan käsittely jää vähälle." (s. 105)Mutta vaikka ambitiotaso ei olisi historiikkeja ja kuvauksia korkeamalla, Lappalaisen kirjaan kannattaa tarttua ja tutustua. Vaikka pelkästään esimerkkinä selvästä ja elävästä asiakirjoittamisesta.
"Toinen ongelmatavoista on se, että viitteitä kylläkin on viljalti, mutta kussakin viitteessä kirjoittaja antaa vain yhden lähdetiedon. Tällainen kielii sakset ja liima -menetemäksi sanotusta viheliäisestä kirjoitustavasta. Nimensä se on saanut siitä, että sama tulos syntyisi, jos 'kirjoittaja' leikkelisi eri lähteistä pätkiä ja liimailisi niitä sopivaan järjestykseen peräkkäin. Näin toimien jäädään auttamattomasti kuvauksen asteelle." (s. 35)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti