Luin Sivistystä

Onnekas verkkoharhailu heitti minut Sivityksen pariin. Se on Kansanvalistusseuran ja Kansalaisopistojen liiton julkaisema "ammattimedia vapaassa sivistystyössä toimivalle ja alan päättäjälle. Se on oppivan elämäntavan asialla."

Näkökulmissa Eero Ojanen oli alkuvuodesta kirjoittanut ITE-tutkimuksesta (tätä en siis ollut lukenut kun kirjoitin muutama kuukausi sitten ITE-taiteen ja harrastajatutkimuksen yhteneväisyyksistä!):

Mikä on se taho, joka kerää yhteen tutkimustietoa, jota tuotetaan perinteisten tiedeinstituutioiden ja tutkimuslaitosten ulkopuolella? Miten ihmisten itse tekemää tutkimustyötä voidaan tukea, organisoida ja tehdä tunnetuksi mahdollisimman monella alueella? Se jos mikä on osa tämän päivän kansansivistystä, kirjaimellisesti.

Taas kerran Ojaselta fiksua tekstiä!

Sivuilta löytyi arvio Heli Hulmin kirjasta Saattaen vaihdettava, jota itse vielä odottelen kirjaston varausjonosta.

Anneli Kajannon kirjajutuissa oli paljon kivaa. (Missä tämän rss-syöte?) Kajanto oli lukenut historiaa Suomen ulkopuoleltakin, mutta tämän blogin puitteissa linkitettäviä ovat kirjoitukset

• Viena I, Vuokkiniemen naiset (Maija Myllykangas: Äitisemme Vuokkiniemi)
  
• Aika velikultia (Antti Tuurin Suuri asejuna Pietarista ja Suuri viljajuna Siperiasta)
• Valistus on viritetty (Muistojen koulutaulut)
• Tuurin sotaretket (Antti Tuuri: Rata)
  

Tekstissä Historian avaajat Kajanto käsitteli historian popularisointia:

Kauan eläköön historian tapahtumia popularisoivat historiantutkijat! Ilman heitä käsityksemme historiasta jäisi kovin pintatasolle ja luurankomaiseksi ja monelta osin vääristyneeksikin.

Teksti ja kirja tienhaarassa II aloittaa paljastuksella

Vuonna 1874 perustettu Kansanvalistusseura on ollut kansallisesti merkittävä aikuisille suunnatun valistuskirjallisuuden levittäjä ja julkaisija. Se tuotti vuosikymmenten ajan yleistajuista "halpahintaista kirjallisuutta" silloisen lukevan yleisön käsiin. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa lukijat olivat papistoa, kansakoulunopettajia, virkamieskuntaa ja valistuneita talonpoikia.

Tuota kirjallista aarteistoa säilytetään yhden rakennuksen pommisuojassa. Arvioni mukaan pari kolme säätiön palkkalistoilla olijaa on tietoinen sen sijainnista. Muut, eri vuosina säätiöön tulleet, eivät ole historiallista kirjastoa nähneet, eivät edes luetteloa siellä säilytettävistä kirjoista ja – pahoin pelkään – usea ei ole kirjojen olemassaolosta kuullutkaan.

Mistä päädytään kokoelmaan digitointiin, jota KVS-kalenteria joskus selanneena lämpimästi kannatan!

Toivon, että Kansanvalistusseura tekee oman suunnitelmansa ja on siinä yhteydessä keskeisiin kansallisiin toimijoihin. Uskon, että kulttuuritietoisista säätiöistä – Suomen Kulttuurirahasto ja Alfred Kordelinin säätiö etunenässä – löytyy tahtoa ja viisautta lähteä tukemaan hautautuneiden aarteiden digitoimista ja saattamaan ihmisten ulottuville, paljolti myös omina hankkeinaan.

Digitointi voisi ensivaiheessa koskea autonomian ajalla julkaistua, siis vuosia 1874–1917. Hurmaava tähtäin olisi kulttuurisen suururakan saattaminen valmiiksi itsenäisyyden juhlavuonna 2017.

Tulevaisuuteen katsojat Kansanvalistusseurassa ovat sen velkaa menneisyydelle.

(Kolme huutomerkkiä yhdessä postauksessa. Kylläpäs sivistys on innostava asia.)