Yhden lauantain Viron keikka

Museoystäväyhdistyksen retki vei minut viime lauantaina etelään. Satamasta suuntasimme Tallinnan ulkoilmamuseoon. Olin siellä pari vuotta sitten ja pää pyörien etsin riihiä. Talossa oli puintitila, mutta siinä ei ollut uunia - missä on riihi? Mielestäni luin tuolloin kaikki kyltit, mutta ilmiselvästi puutteellisesti. Oppaamme nimittäin kutsui päärakennusta riihitaloksi ja hänen puhestaan sekä opastuskylteistä selvisi, että talon ainoaa uunillista tilaa käytettiin olemiseen, leipomiseen, saunomiseen ja viljan kuivaukseen. Vastaavaa monikäyttöisyyttä oli myös puintitilassa, joka talven tullen muuntui eläinsuojaksi ja kesällä siivottiin juhlatilaksi. Mielenkiintoinen ero Suomeen, jossa joka asialle rakennettiin oma hirsikehikko ja katto. Alla oleva kuva on 1800-luvun alkua edustava länsivirolainen riihitalo.

Matkalla Tallinnasta itään näimme valtatien varressa tienrakennuksen yhteydessä löydetyt ja siirretyt pyöreät kivihaudat. Rakenteessa oli tuttua sisällä ollut suorakulmainen alue ja päällä on varmaankin ollut kivikerros. Turistioppaamme mukaan hautatavan selittää se, ettei Virossa ole kovin syvää kerrosta multaa. Hmmm...

Ennen ensimmäistä kartanoa pysähdyimme kahvittelemaan Tiesenhausen-suvun 1500-luvun alussa rakentamaan puolustustorniin Kiiussa. Päivän autenttisin kokemus ja kierreportaissa onneksi paksu köysi kädensijana.

Kolgan kartano 1760-luvulta oli myös autenttinen. Autenttisesti restauroinnin tarpeessa. Stenbockin perheen omistama kartano on parhaillaan myynnissä, mutta pyydetty hinta on pikkurahaa verrattuna siihen, mitä viranomaisten määräysten mukainen korjaus maksaisi. Ja lämmitys 60 metriä pitkän rakennuksen useita metrejä korkeisiin huoneisiin.

Paikallisopas kertoi lukuisia kummitusjuttuja, joita en jaksanut kuunnella. Mutta pihalle päästyä tuli paras pala. Joskus (1800-luvulla/1900-luvun alussa?) oli kartanon viereinen viinanpolttimo syttynyt palamaan ja varastot valuneet jokeen. Paikalliset miehet olivat ripeästi kauhoneet laimennettua antia ämpäreihinsä ja porukka maannut sitten kännissä pitkin joen rantoja. Mutta jälkikäteen ajateltuna, eikös viina pala aika iloisesti?

Palmsen kartano oli entisöity ennen turhanpäiväisiä määräyksiä. Van der Pahlen-suvun aikaa oli rekonstruoitu valokuvien perusteella, mutta ainakin erään ryhmäläisen mukaan lopputulos oli "vähän kitschiä". Aidoista asioista itsekin pidän, joten hauskin juttu oli seinän kokoinen kartta kartanon maista 1800-luvun puolivälistä. Siinä vaiheessa kun omistukset eivät mahdu A4:selle, on hyvä, että työhuoneen seinä on uhrattavissa esitykseen.

Yllä Palmsen kartano puutarhan puolelta ja mittakaavaa tarjoamassa äitini. Televisioantenni tarjonnee jotain muuta.

Viimeinen kohteemme, Sagadin kartano, oli myös entistetty neuvostoaikana: 1977-87. Sen parhaat palat olivat uskomattoman kaunis puinen kierreporras ja tämä makuuhuoneen kaappi:

Sisäpuolesta en saanut edustavaa kuvaa. Siellä oli perus-puucee, jota valaisivat katon ikkunat. Styleä ja käsienpesumahdollisuuskin taisi olla aikanaan vesikannun ja pesukulhon muodossa tarjolla.

Historiallisen tilan säilyttäminen ja esittäminen ei ole triviaali asia. Talot muuttuvat ja kun ihmiset muuttavat pois tila lakkaa elämästä. Esitellään tavallaan ruumista. Kolgan tapauksessa luurankoa, josta entinen oli tuskin hahmotettavissa, ja Palmsen sekä Sagadin tapauksessa jotain Leninin palsamoidun ruumiin oloista - katsoja ei tiedä mikä on aitoa ja mikä korvattua.