Suomettaresta vuonna 1859, otsikoituna Ikaalisista ihan tosia:
Sairaan talon-emännän ripittänyttä pappia pantiin talossa ruualle ja hänen eteensä tuotiin vanhan-aikuisen tavan mukaan lehmän reisi, lampaan lapa ja sian sivu. Pappi kuin ruokia ei säälinyt vaan viilti aika vinkaleita itsekutaki lajia, sairaan emännän sääliksi tuo papin ahmaus kävi, niin että tautivuoteellansa huokailiin: ”voi, voi, kuin tuo leikkaa ja puree!” – ”Se sen taudin tapa onki”, virkkoi siihen pappi ja söi vaan.
Ämmä kuin kirkossa piti virsikirjaansa ylös-alaisin auki edessänsä, vastasi sivukumppalille, joka häntä muistutti ett’ei niin käynyt veisata: ”kyllähän minä sen kotona oikein asetin, mutta eiköhän nuo pahan-ilkiset lapset liene sitä nurin kääntäneet!”
Kouluttaja sattui, koulupoikiansa tutkiessa, kysymään omalta pojaltansa: ”kuka on maailman luonut?” – En suinkaan minä, pappa kulta! Vastasi poika – ”Tuhmasti vastattu”, huusi kouluttaja – Poika, ajatellen ilveistänsä, joista luuli kysymyksen olevan, ja muistellen isänsä tavallista kovaa kuria, nyt itku-silmin tunnusti: kyllä minä sen tein, mutta en minä sitä enää toisten tee!
Kirkonmäellä ison väenpaljouden kuullessa kuin entinen talonemäntä puhutteli kraataria heille työhön tulemaan, lieneekö ilveilläksensä vaiko ujoudesta sanat seuraavasti sopeutuneet: ”olkaate, suutari kulta, niin hyvä ja tulkaate meille kraatariksi, meillä on viisi verkaa harmaata kyynärää, tekemään poijalle suveksi vaatteet, että kehtaamatta häpee kirkkoon mennä; ne pitäisi olla maasta kantapäähän asti. Kyllä meillä hyvä ruoka pidetään: meillä pannaan suutarin pää sian eteen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti