Aleksanteri Filander syntyi 17.6.1862 Laihialla, jossa hänellä oli mahdollisuus käydä kansakoulu. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin elämänuran löytämisestä, hän vastasi:
Luulen, että ajattelin elämänuran valitsemista ensi kerran silloin, kuu 12-vuotiaana kävin pitäjän rovastilta pyytämässä köyhyydentodistusta, päästäkseni sen avulla Vaasan ruotsalaiseen lyseoon.
Muistan hyvin miten tapasin papin, joka pitkässä, riiiiclukkaassa kesäpuserossa istui jyväaittansa rappusilla. Miten hänelle asiani ajoin, siitä ei ole muistissani mitään säilynyt. Mutta arvatunkaan ei urallepyrkijä herättänyt papissa suuriakaan toiveita, koska hän ei todistusta antanut. Kuolemakseni en muista, mitä hän minulle sanoi. Mutta kieltoon ei suinkaan voinut olla syynä isäni varallisuuden tila, sillä hänellä olisi ollut kyllin ponnistusta kustantaessaan muuten koulunkäyntiäni muutamia luokkia. Kun olen nyt myöhemmin koettanut muististani saada selville rovastin epäämisen syitä, tuntuu siltä, kuin hän olisi peloittanut sillä, ettei kouluun oteta ollenkaan, ellei osaa ruotsia. Mutta todellisuudessa luulen hänen perussyinään jo silloin olleen pelon oppineesta köyhälistöstä.
Sittemmin ajattelimme isäni kanssa »reaalikoulua», joka silloin oli Vaasassa, sekin umpiruotsalainen. Sitä tietä olisi päässyt teollisuusaloille. Kävimme jo kerran sitä varten kaupungissakin. Mutta taasen kielentaitamattomuus teki estettä.
Kumpasellakaan kertaa en itkenyt.
Mutta sitte, ollessani 14-vuotias, kävi H. M. Keisarin Suomen henkivartiokaartin pestaaja kylillämme. Silloin itkin nuoruuttani ja pienuuttani, kun en kelvannut pestinottajaksi.
Seuraavalla kerralla ajateltiin minusta kelvollista puotipoikaa, isälläni kun oli pieni maakaupan-tapainen ja maatalo. Tätä suunnitelmaa vastaan sydämeni vahvasti löi. Mutta minun oli toteltava. Kerran minut laitettiin Vaasaan erään tutun kauppiaan luokse puotipojan- ja samalla ruotsinoppiin. Mutta siellä viisastuin jo kahdessa viikossa niin paljo, että saatoin ikävän varjolla palata kotiin erään kotikyläläisen rattailla.
Nyt kiinnyin maatöihin, kuten ennenkin. En ajatellutkaan enää muuta. Mutta joku aika myöhemmin isäni möi maatalon, jota hän ei sanonut jaksavansa pitää raajarikkona miehenä, vaan arveli voivansa perhettään helpommin elätellä pienellä maakaupallaan.
Silloin minä itkin tallinylisellä heiniin katkerat kyyneleet. Tunsin vaistomaisesti, että nyt tapahtui oman elämänurani suunnitelmissa suuri käänne suuntaan, jota jo vuosia olin pitänyt sietämättömänä. Minut reväistiin »irti maasta», jota luulen ajatelleeni varsinaiseksi elämäntyökentäkseni.
Olisihan tämä ollut korjattavissa kenties, jos isäni olisi elänyt. Mutta hän kuoli jo muutaman vuoden kuluttua. Olin nyt 19-vuotiaana perheen vanhin mies. Pesän tila ei sallinut hajoittamista, eikä minun itseluottamukseni perusteellisia uudistuksiakaan.[1]
Vaasan lehti 20.2.1882
Aleksanterin isä kuoli helmikuussa 1882.
Jouluna v. 1882 kirjoitin pienen kuvauksen katovuosilta ja lähetin sen Kyläkirjaston Kuvalehdelle julaistavaksi. Sain kohta maisteri K. J. Gummerukselta kirjeen, jossa hän kehoitti lähettämään toisia, koska olin kertomuksen varustanut ykkösellä. Noudatin kehoitusta viipymättä. Nämä kertomukset julaistiin Kyläkirjaston ensimäisena numerona v. 1883.
Niistä sain 100 maikkaa.
Se oli tämä 100-markkanen, joka yhdessä haluni kanssa aiheutti sen, että nyt aloin työkseni yrittää kirjailijana. Rahanhimon en luule olleen tässä vaikuttavana tekijänä, vaan perheen tarpeitten, joita pieni kauppa ei voinut loistavasti tyydytellä.
Minua onnesti niin, että aloin saada kyhäelmilleni julkisuutta. Vähitellen rupesin käsittämään kirjailijatoimen varsinaiseksi työkseni, jonka rinnalla maakauppa oli sivutoimena. [1]
Aleksanteri Filander oli jo tätä ennen kirjoittanut sanomalehteen, sillä muisteli toisessa yhteydessä vuonna 1928, että edellisenä talvena tuli "kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ensi kerran näin jonkun kyhäelmäni painettuna sanomalehdessä".
— Meitä oli kaksi hyvää ystävää, romaanienlukuystävää. Se toinen oli muutamaa vuotta vanhempi, suutari, minä olin osittain hevospoika, osittain puotipoika. Luimme Uutta Suometarta ja ihmettelimme että siinä oli joskus kirjoituksia, jotka näyttivät olevan kotoisin maaseudulta. Niissä kirjoitettiin "pitäjän asioista". Meissä heräsi kumpaisessakin halu kirjoittaa samoin. Hänen ajatuksensa toteutui pikemmin. Joku isäntä väitteli vastaan, ettei mikään sanomalehti julkaisisi hänen kirjoitustaan. Panivat vetoa postimerkin hinnan. Ja isäntä vedon menetti. Vähän myöhemmin yritin minäkin ja onnistuin. [2]
Translocalis-kokoelmaan kerätyissä 1870-luvun Laihian paikalliskirjeissä on käytössä nimimerkki "....r ....r", joka sopisi hyvin Aleksanterin nimeen. Varhaisin ei ole talvelta vaan Uudesta Suomettaresta 15.7.1878. Seuraavana vuonna samalla nimimerkillä julkaistiin ainakin neljä kirjoitusta Vaasan Sanomissa (3.2.1879, 26.5.1879, 30.6.1879, 25.8.1879) ja vielä yksi vuonna 1880 (29.3.1880).
Alkion nimeä Aleksanteri oli käyttänyt jo tarinan Korviton. Kuvaelma kansan elämästä julkaisuun (Vaasan lehti 26.11., 6.12. & 10.12.1884). Etelä-Pohjanmaan nuoriseuran vuosijuhlaan 19.7.1885 tehdyssä lehdessä Pohjan tyttö ilmestyi Alkion nimellä kuvaus Yöjuoksuilta, huhtikuussa 1886 Vaasan lehdessä nurkkanovellina alkanut jatkokertomus Teerelän perhe sekä Kansan lehdessä Asia, jossa neiti Ilmalla ei ollut kokemusta (Kansan lehti 3.3. & 10.3.1887) ja Jokapäiväistä (Kansan lehti 15.12., 22.12. & 29.12.1887)
Pohjalainen
30.12.1897
[1] Santeri Alkio: Miten olen löytänyt elämänurani? Otavan joulu 1914
[2] Santeri Alkio: Tarina sanomalehtimiehen elämänkokemuksista. Lehtimies : maalaisliiton sanomalehtimiesyhdistyksen vuosijulkaisu 1928
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti