Viikko sitten
digitaalisuudesta ja historiantutkimuksesta kirjoittaessani mainitsin odottamani Hannu Salmen kirjan
What is digital history? Eilen illalla huomasin, että se oli vihdoin Amazonissa tarjolla. Myös Kindle-versiona, joten klikkaamaan vaan. Aiheeseen sopivasti voin todeta, että Kindlen selainversion yksinkertaisuudessa kirjan rakenne on jokseenkin näkymätön ja eri aiheille sekä luvuille annettua tekstimäärää mahdoton hahmottaa. Kuten näyttökaappauksesta näkyy, käytän Kindleä pääsääntöisesti ajanvietekirjallisuuden lukemiseen. Mutta tiesin sentään, että tarjolla on merkintäominaisuus, joten saatoin nyt aamulla aloittaa tämän blogitekstin kirjoittamisen tarkastelemalla 115 korostukseni listaa.
Ostopäätöstä avitti digitaalisuuden helppouden ja kohtuullisen hinnan ohella se, että Turun kulttuurihistorian kirjamessujen esityksessä olin kuullut, että kirja on tarkoitettu historiantutkimuksen perusopiskelijoille, joten uskoin sen olevan ymmärrettävissäni. Lisäksi olin kuullut, että sanamäärä oli vähäinen. Kirja oli siis nopealukuinen eli tuli luettua yhteen putkeen muutamassa tunnissa. Koska tiesin, että sanamäärä oli tiukasti rajattu kaiken kattavuutta ei voinut odottaa ja sitä mielenkiintoisempaa oli nähdä, mille asioille Hannu Salmi antoi tilaa.
Kirjan pääyleisö on syntynyt 2000-luvulla, joten alun katsaus digitaalisuuden historiaan oli ehdottomasti paikallaan. Kuten jo aiemmassa tekstissäni totesin, huomasin itsekin kaipaavani kertausta siitä, miten olemme päässeet nykytilanteeseen. Vaikka kirjan yleisö on kansainvälinen, Salmi oli reippaasti ottanut Suomen esimerkkitapaukseksi ja hän summeerasi 1990-luvun tilanteen: "Internet-mediated history [...] an emerging trend that stressed the need to acknowledge online resources, to curate ‘electric’ services for historians and to use virtual platforms for teaching". Jäin aiemmassa blogitekstissä käsittelemäni Petri Pajun artikkelin tapaan kaipaamaan negaatiota, vaikka eihän sitä yleensä kirjoiteta auki.
Kuratoidut palvelut viittaavat toki jakamiseen, joka vähän myöhemmin tulee selvästi esiin lainatussa Rosenzweigin digitaalisen historian määritelmässä: "create and share". Tekstihaun (sillä digitaalinen sisältö) perusteella jakaminen on myöhemmin kirjassa esillä viraalisuuden ja osallistavan median kohdalla yleisenä tekemisenä, tekstinkierrättämistutkimuksesta puhuttaessa samoin. Jaettavana on ennen kaikkea "sisältöä", Introssa luvataan, että neljäs luku "offers suggestions for preparing for the sharing and cooperation interfaces", mutta luvun pointti otsikkoa myöden on tieteenalojen välinen yhteistyö enkä löytänyt sieltä(kään) ajatusta, että digitaaliseen historiantutkimukseen liittyisi historiantutkijan tekemä data ja datan jakaminen.
Historiantutkijan tekemä datan muodostus vilahtaa aiemmin - "historians have drawn on statistical evidence, collected from archives, catalogues and registers, and organized these data both manually and with different technological tools, including with computers since the 1960s" - mutta tätä ei problematisoida. Salmi kohdistaa analyyttiset huomionsa digisyntyisyyteen, joka sitä vaatiikiin. Pointti "at the same time that there has been the overflow and immense production of born-digital data, accompanied by concerns about its fragile nature, digitization has been viewed as a process that can maintain the memory of the past and preserve analogue objects for the future" on täysin validi ja resonoi eilen tuttavapiirissäni käytyyn verkkokeskusteluun siitä, säilyykö nyt tehty väitöskirja paremmin puupaperisena ja liimasidoksisena vai tiedostona.
Salmi tuo paikoitellen esille digitaalisuuden vaatiman erityisen lähdekritiikin. Esimerkiksi huomauttaessaan, että digitaaliset korpukset eivät ole kaiken kattavia, että haku kohdistuu OCR:n tuottamaan tekstiin ja että kokoelman muodostusprosessiin on syytä kiinnittää huomiota. Minun makuuni opiskelijoille suunnatussa kirjassa viesti olisi voinut olla painokkaampikin, mutta kirja on muutenkin melko kaukana käytännön tekemisestä. Mitä en tarkoita kriittikinä, vaan huomiona.
Erityisen arvokasta sisällössä oli ainakin itselleni kakkosluvussa käsitelty lukeminen. Salmi on taustoittanut ja avannut sekä historiantutkijoiden viime vuosikymmeninä suosimaa lähilukua että digitaalisen humanismin kaukolukua. Molemmista olen kuullut ja tainnut puhuakin, mutta nyt ymmärrän paljon enemmän. Tosin epäselväksi jäi se, lasketaanko avainsanahaut kaukolukemiseksi. Ehkä silloin, jos niistä luo aikajanan tai sanapilven?
Koska lukemisesta ja teksteistä on puhuttu paljon, Salmi syystä ja tietoisesti laajentaa käsittelyä kuviin ja ääneen. Valitettavasti näiden osalta olemme vielä teknisen analyysin mahdollisuuksien kehittämisvaiheessa. Yllättävämpää oli se, että ei-tekstuaalinen kerronta oli pääosassa viidennessä luvussa, jossa käsitellään historian esittämistä. Tai, eihän tämän olisi pitänyt yllättää, sillä on kyllä käyty keskustelua siitä, että uudet tulokset eivät taivu narratiiviseen esitykseen. Mutta en huomannut, että Salmi olisi sanonut tätä ennen sukellusta visuaalisuuden mahdollisuuksiin, joihin oli viitattu myös kolmannessa luvussa kartoista puhuttaessa.
Uutta minulle oli ajatus projektorista ja PowerPointista digitaaliselle historiantutkimukselle merkittävänä teknisenä kehityksenä. Mutta pitää tietenkin paikkansa. Niiden rooli on kuitenkin tukea ajassa yksisuuntaisesti kulkevaa (narratiivista) esitystä. Yksiulotteisuuteen päädytään hyvin helposti ja siitä on helppo kirjoittaa. Salmi käyttää sanojaan käsitelläkseen niin aikajanoja kuin videoita. Sen sijaan moniuloitteisemmat verkon yli jaetut tietokannat ja aineistokokonaisuudet hän ohitti esimerkein lopputoteamuksella "Here, digital history appears as an endeavour for presenting historical knowledge via the Internet in a form that blends textual information with visuality." Itselleni tällaiset sivustot ovat huomattavasti keskeisempi osa digitaalista historiantutkimusta ja sen esitystä kuin (visuaalinen) virtuaalitodellisuus, jota Salmi käsittelee suuremmalla innolla.
Läpi kirjan ja loppusanoissa tiivistettynä Salmi vastasi kirjansa otsikon kysymykseen kertomalla digitaalisesta historiantutkimuksesta hyvin laajana käsitteenä, jollaisena sen itsekin mielummin näen.
