Pälkäneen vaprikööri

Hyppään matkakertomuksessa nyt Oulun arkistoaherruksen ohi Mänttään, jossa tietenkin suuntasin Serlachius-museoihin, joissa olin viimeksi ollut kesällä 2014. Nyt houkutteli erityisesti Ehrström-näyttely, joka oli jaettu molempiin museoihin tavalla, jota en täysin ymmärtänyt. En myöskään tajunnut, miksi näyttelyä taustoittavassa filmissä (YouTubessa on erilainen) pääosassa oli aviomies, kun suurin osa esillä olevista teoksista oli rouvan. (Joka oli blogin alkuaikoina esillä biografisen gradun vuoksi.)

Teosten rivissä huomasin tutun hahmon, Pälkäneen Vapriköörin, joka oli tullut ikuistettua kesällä 1896 kun maalari oli vielä Olga Gummerus. Kyläkirjaston kuvalehti esitteli Vaprikööriä numerossaan 7/1898 aloituksella

Ei ole sitä Pälkäneen asujainta kansakoululapsesta hamaan haudan partaalle ehtineeseen, joka ei tunne Vaprikööriä. Ja matkailijakin tullessaan Pälkäneen kirkonkylään ja tiedonhaluisena kysellessään sen oudon kummituksen tarkoitusta, joka kohotaksen matalan tuvan harjalta, kylän korkeimmalla kohdalla, saa hymynsekaisen vastauksen että se on Vapriköörin nahkatehdas, tuulen voimalla käytettäväksi aijottu. 

Ken utelee tarkempia tietoja, saa silloin kuulla kerrottavan miehestä, joka on, niinkuin niin moni muukin meikäläinen, yrittänyt ilman opetusta ja koulunkäyntiä oman luontaisen kykynsä nojalla kehittymään siihen, mihin hänen luonnonlahjansa niin selvästi viittaavat, niin vastustamattomasti pakottavat, koneiden rakentamiseen ja entisten parantamiseen uusilla keksinnöillä. 

Hänen mielenrikkaudestaan ovat sikiytyneet aatteet monenmoisista tuulen tai veden voimalla käj-tettävistä koneista, tehtaista, myllyistä nuuskan jauhattamista tai vuotien valmistelemista varten, ihmisen lentämisestä siipien avulla, kelkkajarrusta ja suksijarrusta mäenlaskua varten, käsin väännettävistä tai jalan poljettavista rattaista paljoa ennemmin kuin polkupyörä joutui meillä tunnetuksi y. m. 

Perusteellisemman katsauksen Vaprikööristä eli Kustaa Aataminpoika Pakarisesta (8.2.1815-13.6.1901) kirjoitti W. K. Kuuliala ja se julkaistiin Kotiseudussa 2/1938 varustettuna samalla valokuvalla kuin kuvalehden juttu. (Ilmeisesti julkaistu uudelleen kirjassa Vanhaa Pälkänettä (1949).) Kuulialan käytettävissä on ollut Pakarisen omaelämäkerta. Vai "muistiinpanokokoelma, jonka Kustaa Aataminpoika on sanellut noin vuonna 1890, ollessaan 75-vuotias"?

Päivälleen hän osaa muistaa esim. seuraavan 11-vuotiaana kokemansa seikkailun: "23:s päivä Huhtikuuta, joka oli Sunnuntai, olin minä suuruksesta päivällisiin asti jäällä kiekkoo lyömässä paljaan jaloin, eikä yhtään jalkoja kylmentänyt ja kyllä silloin maallakin lämmin oli. Kovin pelkäsin isäni kuritusta, mutta oli sentään kotoo pois."

Pakarisen elinaikana julkaistiin kirjoitelmansa Suvi ja talvi tekijänimenä Kustaa Syrjänpää, joka Kuulialan mukaan viittaa Syrjänharjuun. Kuuliala kutsuu sitä arkkikirjaseksi eli ehkä sivujen vähäisyys selittää puuttumista Fennicasta.