Setin aloitti Johanna Wassholm erinomaisella esityksellä juhla- tai merkkivuosivietännästä. Hän kertoi vuodesta 1909, jolloin venäläiset halusivat muistaa Haminan rauhaa ja suomalaiset Porvoon valtiopäiviä. Jälkimmäinen kiellettiin yleisillä paikoilla ja suomalaiset protestoivat pysymällä kaukana venäläisen hallinnon tilaisuuksista. Vaikka Rauhan kappeliin pari vuotta sitten törmäsin, jäi konteksti ymmärtämättä.
Wassholm epäili, että ensi vuoden muistovuodesta voi tulla vastaavasti jakautunut. Hän myös totesi, että juhlinnassa on aina poliittinen tarkoitusperä. Kai sellainen on Suomi100:ssakin?
Derek Fewster kertasi mallinsa Suomen esihistorian käytöstä kansallisaatteessa. Olin kuullut vastaavan tammikuussa ja heinäkuussa, mutta kestää toistoa. Eli en vielä osaa sujuvasti.
Susanne Österlund-Pötzsch puhui suomenruotsalaisten siirtolaisuudesta. On laskettu, että ovat muuttaneet suhteellisesti enemmän ulkomaille, mitä en ollut esimerkiksi Amerikan siirtolaisuuden parissa pyöriessäni ymmärtänyt.
Rita Paqvalén selosti ruotsinkielisen HLBT-yhteisön historiaa ja järjestäytymistä. Historiallinen esimerkkinsä Tammisaaresta sen naisille suunnatun opettajaseminaarin aikaan herätti. Ei kuvittelemaan lesbosuhteita kaikkien opiskelijoiden välille, mutta huomaamaan, että tästäkin porukasta mielikuvani oli turhan kuuliainen, vakava ja homogeeninen.
Ainur Elmgrenin aiheena oli 1900-luvun alun streotypia suomalaisista villeinä metsämiehinä, joita piti kesyttää ja kasvattaa. Mutta samalla rajumpaa kohtelua saivat todella luonnon varassa asuneet kolttasaamelaiset, joista edelleen tiedän häpeällisen vähän. Kuvatekstistä bongasin kuitenkin Kuun metsän Kaisa -elokuvasta tutun sukunimen.
Minna Sarantola-Weiss palasi väitöskirjansa sohvaryhmiin. Kotien (ja kulutuksen) muutos on kiehtova aihe, mutta ahaa-elämys syntyi 1970-luvun sisustustyylien moninaisuudesta. Juuri eilenhän Henrik Meinander oli esittänyt, että vielä 1968 elettiin yhtenäiskulttuurissa ja ainakin sisustusmielessä se piti paikkansa? No, ei oikeastaan, sillä aiemminkin oli muotia seuraavia ja perinteissä pysyviä. Mutta nyt voitiin tehdä valinta lukuisten eri tyylien välillä.
Henrika Tandefeltin aiheena oli otsikon mukaan runoilijakoti Porvoossa ja luulin kuulevani Runebergistä. Ehei, 1920-luvulla ruotsiksi kirjoittavien yhdistys sai lahjoituksena 1760-luvulla valmistuneen kivitalon, joka annetaan kodiksi jopa vuosikymmeniksi jollekin kirjailijalle tai runoilijalle. En ollut talosta kuullut enkä sitä Porvoossa tietääkseni nähnyt. Mutta muistan väittäneeni 1802-kirjassa jotain Porvoon kivitalojen lukumäärästä ja toivon, ettei siinä ole suurta virhettä.
Lopuksi Aapo Roselius kertoi vuoden 1919 heimosodista. Taisin olla väsynyt, sillä en saanut esityksestä otetta. Viroon lähteneet lähetettiin pikaisesti takaisin rikollisuuden tähden? No, ainakin tuli selväksi, että verisen sisällisodan jälkeen hurmeen himo oli vielä huomattava.
Ainur Elmgrenin aiheena oli 1900-luvun alun streotypia suomalaisista villeinä metsämiehinä, joita piti kesyttää ja kasvattaa. Mutta samalla rajumpaa kohtelua saivat todella luonnon varassa asuneet kolttasaamelaiset, joista edelleen tiedän häpeällisen vähän. Kuvatekstistä bongasin kuitenkin Kuun metsän Kaisa -elokuvasta tutun sukunimen.
Tammisaaren vankilaleirin olen yhdistänyt lähinnä 1920-luvun poliittisiin vankeihin, joten Sture Lindholmin katsaus kammottaviin oloihin kesällä 1918 oli uutta ja hyvää tietoa. Lindholmin aiheesta kirjoittama kirja ilmestyy nyt syksyllä suomenkielisenä käännöksenä.
Christoffer Tigerstedt puhui puolen vuosisadan aikana tapahtuneesta alkoholinkulutuksen kasvusta ja alkoholikulttuurin muutoksesta. Kyse omasta elinajastani, mutta enpä ollut tajunnut, että muutos oli niin merkittävä.
Minna Sarantola-Weiss palasi väitöskirjansa sohvaryhmiin. Kotien (ja kulutuksen) muutos on kiehtova aihe, mutta ahaa-elämys syntyi 1970-luvun sisustustyylien moninaisuudesta. Juuri eilenhän Henrik Meinander oli esittänyt, että vielä 1968 elettiin yhtenäiskulttuurissa ja ainakin sisustusmielessä se piti paikkansa? No, ei oikeastaan, sillä aiemminkin oli muotia seuraavia ja perinteissä pysyviä. Mutta nyt voitiin tehdä valinta lukuisten eri tyylien välillä.
Anna-Maria Åström käsitteli helsinkiläisyydestä keräämäänsä muistiaineistoa. Minä vaan ajattelin sitä, että talohistoriiikkia tehdessäni en keksinyt mistä sitä olisi kysynyt.
Henrika Tandefeltin aiheena oli otsikon mukaan runoilijakoti Porvoossa ja luulin kuulevani Runebergistä. Ehei, 1920-luvulla ruotsiksi kirjoittavien yhdistys sai lahjoituksena 1760-luvulla valmistuneen kivitalon, joka annetaan kodiksi jopa vuosikymmeniksi jollekin kirjailijalle tai runoilijalle. En ollut talosta kuullut enkä sitä Porvoossa tietääkseni nähnyt. Mutta muistan väittäneeni 1802-kirjassa jotain Porvoon kivitalojen lukumäärästä ja toivon, ettei siinä ole suurta virhettä.
Lopuksi Aapo Roselius kertoi vuoden 1919 heimosodista. Taisin olla väsynyt, sillä en saanut esityksestä otetta. Viroon lähteneet lähetettiin pikaisesti takaisin rikollisuuden tähden? No, ainakin tuli selväksi, että verisen sisällisodan jälkeen hurmeen himo oli vielä huomattava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti