Vapriikissa käydessäni huomasin museokaupassa paksun sarjakuva-albumin, joka näytti käsittelevän paikallishistoriaa. Laitoin nimekkeen muistiin ja ilokseni Tiitu Takalon
Minä, Mikko ja Annikki hankittiin sittemmin pääkaupunkiseudun kirjastojen valikoimiin, joista sain sen lainaksi.
Takalon kirja käsittelee Tampereella vastoin monien aikomuksia säilynyttä puutalokorttelia. Kirjan
facebook-sivun mukaan kyseessä on "sarjakuvaromaani", mikä tuntuu erikoiselta sanalta kun pohjana on selvää faktaa. Kirjassa on jonkin verran kaukaisempaa historiaa, mutta jos on Tampereen peruskirjallisuuden lukenut (toisin kuin minä), siinä tuskin on uusia oivalluksia kaupunkikuvan kehityksestä.
Esipuheen mukaan Takalo "ei ole tutkija eikä historioitsija". Kirjan varsinainen arvo on korttelin suojeluprosessin esittely. Suojelua ajaneiden näkökulmasta. Keskellä kirjaa oli oudon pitkä pätkä tavaroiden määrästä ja kierrättämisestä, mutta mieleen ei jäänyt pohdintaa korjausfilosofiasta. Tärkeää oli säilyttää ulkoseinät ja luoda uusi yhteisö? (Kuva ote
pressikuvasta)
Sarjakuvaformaatti viehätti jälleen. Se sopi hyvin menneiden maisemien kuvaamiseen. Historia saatiin kuvattua narratiivisesti irtonaisilla lauseillakin. Kirja on onnistunut korttelihistoriikki eli talohistoriikin luonnollinen laajennus.
Kaikki piirretty ei ole lapsille suunnattua. Eli hieman metsään meni Hesarissa japanilaisanimaatiolle
Tuuli nousee merkitty pallukka "Lapsille". Elokuva nimittäin kertoo 1930-luvulla toimineesta japanilaisesta lentokonesuunnittelijasta ja tämän tuberkuloosia sairastavasta rakkaasta. (Jälkimmäinen
arvostelun mukaan fiktiota.) Animaatiolla saatiin näytettyä menneisyyden lentokonemalleja sekä iso maanjäristys ja sen jälkeinen tulipalo, joiden toteuttaminen näytellyssä elokuvassa olisi ollut työläämpää. Luulisin.
1 kommentti:
Tero Mielonen hiljan kirjoitti Kvaakkiin arvion tästä sarjakuvasta.
Menneisyyden pauloissa.
Lähetä kommentti