Luonnontieteellinen koulutukseni ei ole jättänyt merkittäviä muistijälkiä, mutta kuitenkin vahvan mielikuvan siitä, että tieteen pitäisi olla toistettavaa. Tietyllä tulkinnanvaraisuudella tämä koskee myös humanistista tutkimusta, jossa varsinaista kokeellista osuutta ei ole. Samoista tai vastaavista materiaaleista pitäisi tutkijan B pystyä vetämään samat johtopäätökset kuin tutkija A tai ainakin ymmärtämään miten A päätyi minne päätyi.
Viime viikkoina esillä olleessa Bäckman-tapauksessa tutkimuksen aineisto oli jokseenkin uniikki. On mahdotonta matkustaa aikakoneella menneeseen ja haastatella samoja tai vastaavia henkilöitä. Siis ainoa tapa verifioida tutkimuksen laatu on käyttää alkuperäistä aineistoa. Mutta sen eettisyys on kiinni siitä, mitä haastateltaville on luvattu.
Aikanaan kuulemani Yhteiskunnallisen tietoarkiston edustajan esitys jäi mieleen positiivisena kehityssuuntana. Tutkijat osaavat ottaa huomioon ainesitonsa jatkokäytön huomioon ja sijoittavat ne talteen yleiseen arkistoon. Elämän realiteetit tulivat muutama viikko sitten vastaan, kun istuin erään väitöskirjatuttkijan haastateltavana. Hän ei pyytänyt suostumustani kirjallisesti eikä ollut vielä päättänyt, mitä materiaalille tapahtuisi tutkimuksensa jälkeen. Jos jaksaa litteroida kolmen tunnin monologini, niin voisi sitä joku muukin...
Historian puolella useimmiten lähteet ovat paperia ja ainakin teoriassa tavoitettavissa. Joihinkin arkistoihin ja aineistoihin voi olla käyttörajoituksia, mutta harvemmin. Haasteita syntyy "eksoottisemmista asioista" kuten tietokantahauista. Joista kirjoitin tänne jo kerran, julkisten (tai yleisesti avoimien) tietokantojen näkökulmasta.
Mutta entäs jos tietokanta on tutkijan oma? Tarkastellaanpa Jarkko Keskisen käytäntöä väitöskirjassaan Oma ja yhteinen etu. Kauppiaiden keskinäinen kilpailu ja yhteistyö Porin paikallisyhteisössä 1765–1845, jossa merkittävässä asemassa on Porin kaupungin kauppiasyhteisön sukutietokanta ja Porin kaupungin laivatietokanta. Näihin molempiin viitataan lähdeviitteissä tyyliin "Souranderien sukutaulu, tietokanta-aineisto". Liitteessä 1 selvennetään tietokantojen sisältöä ja lähteitä, mutta duplikaattia olisi näillä tiedoilla mahdoton luoda. Mutta tarpeeksi lähelle olisi mahdollista päästä? Eli on OK, tehdä sukukirja, jossa "lähteenä" tekijän hallussa oleva sukututkimustietokanta? Kunhan selittää, mitä (varsinaisia) lähteitä on käyttänyt.
8 kommenttia:
Mutta entäs jos tietokanta on tutkijan oma? Tarkastellaanpa Jarkko Keskinen käytäntöä väitöskirjassaan Oma ja yhteinen etu. Kauppiaiden keskinäinen kilpailu ja yhteistyö Porin paikallisyhteisössä 1765–1845, jossa merkittävässä asemassa on Porin kaupungin kauppiasyhteisön sukutietokanta ja Porin kaupungin laivatietokanta.
Minä kiinnitin itse asiassa ko. väitöskirjaa selaillessa huomiota samaan asiaan. Onko tutkimusdata/tietokanta tulossa saataville jonnekin, vai jääkö se pelkästään tutkijan omaan käyttöön? Oletan, että esitarkastajilla ja vastaväittäjällä on sentään tässä tapauksessa ollut mahdollisuus tutustua siihen...
Periaatteessa nuo voisi yksinkertaisimmillaan laittaa saataville Access/Excel/tms-tiedostoina väitöskirjan yhteyteen, ellei niistä ole mahdollista tehdä oikeaa verkossa toimivaa tietokantaa (jota toki pitäisi ylläpitää myös tulevaisuudessa, eli ei mikään simppeli juttu).
Tutkimusdataan liittyviä asioita mietitään parhaillaan mm. Tutkimuksen tietoaineistot -hankkeessa. Hankkeessa pyritään luomaan ratkaisuja tutkimusdatan tallentamiseen ja pitkäaikaissäilytykseen.
Tutkimusdataan liittyvät haasteet ovat varmaan suurimpia luonnontieteissä, joissa dataa kerätään valtavia määriä. Humanistis-yhteiskuntatietellisellä puolella Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto on kerännyt tutkimusdataa talteen jo melko pitkään, mutta historiantutkimuksessa lienee edelleen melko tavallista, että tutkimusdata jää ainoastaan tutkijan haltuun.
Minusta tuntuu, että tällä on jokin yhteys historioitsijoiden keskuudessa aina välillä esiin nousevaan uskomukseen, että tutkimus = sen pohjalta kirjoitettu teksti, ts. tutkimus on sitä että kirjoitetaan narratiivia, ja tutkijan sitä varten keräämät aineistot on vain sekundääristä taustamateriaalia. Voin toki olla väärässäkin.
Tämä on ihan ydinkysmys, Kaisa, kun puhutaan nykyaikaisesta humanistisesta tutkimuksesta: myös humanistien on aika ymmärtää, että tieteellisyys vaatii todentamista ja toistettavuutta. Se vaati ehdottomasti läpinäkyvyyttää. Tänä päivänä tutkijan vastuu on ehdottomasti saattaa koko aineisto koko tiedeyhteisön ja yleisönkin käyttöön niin pitkälle kuin ikinä mahdollista. Ainoa poikkeus tuossa olisi ollut, jos aineisto olisi koskenut 1900-lukua, jolloin sitä ei tietenkään olisi voinu avoimesti julkaista, mikäli siinä on tunnistettavia henkilötietoja ... En olisi ohjaajana tai tarkastajana ikinä hyväksynyt tuollaista menettelyä. Yliopistojen kirjastojen pitää avustaa ja ohjeistaa tutkijoita, mikäli he eivät itse tiedä miten aineistoja tulisi julkaista. En kuitenkan usko että kysymys on mistään muusta kuin kompetenssin puutteesta humanistien joukossa. Ainakin ihan oikeasti toivon, että asia on niin.
Kuten Jyrki kirjoittaa, olisi ihan yksinkertainen kuvaus ja dumppi liitteenä helppo tapa toteuttaa julkaiseminen. Eivät tekstitiedostot kohtuuttomia ole säilytyksen kannalta, ja niistä saa kädenkäänteessa väännettyä uuden tietokannan.
Sen sijaan mielenkiintoista on miettiä, miten dataan tehdyt kyselyt ovat vaikuttaneet tulokseen ja onko niitä tallennettu/dokumentoitu joko tietokannan kuvauksen yhteyteen, tutkimuksen viitteisiin tai metodiosuuteen?
Naputin oman perhekortistoni lähes 20 sivun liitteeksi väikkärin loppuun. Osin puhtaasti sukututkijoiden iloksi ja osin siksi, että tutkimukseni vakuuttaisi lukijat paremmin.
En ole nähnyt montaa sukututkimustietokantaa, joissa olisi oikeaoppisesti lähteet mukana tai ylipäänsä lähteitä mukana. Tuohan on vain opinnäyte, jossa tutkitaan tekijän kypsyyttä käyttää lähteitä ym. Sisältö on usein toisarvoista, joten noita ei kannata ottaa vakavasti. Toivottavasti hän tuottaa samasta aiheesta juttuja muillekin medioille, tässä tapauksessa Genokseen olisi tilaus.
Kiitos kommenteista Jyrki, Jessica ja Tiina!
Jessica jatkoi aihetta omassa blogissaan ja tavallaan niin teki myös Helena Ruotsala.
AHM: On valitettavaa, että sukututkijat eivät yleisesti merkitse lähteitään tarkasti muistiin. Valitettavaa on myös, että heiltä sitä harvoin odotetaan. Harvoin myöskään näkee siihen suomenkielistä kehoitusta tai opastusta. Sillä, kuten ameriikaksi sanotaan, "Genealogy Without Sources is Mythology!"
Turun yliopistossa väittelevän Jarkko Keskisen sähköisen tutkimusaineiston tallentamista tutkimuskäyttöön on suunniteltu, mutta Turun yliopistolla ei ole vielä käytettävissä siihen sopivia ratkaisuja. Turun yliopisto suunnittelee parhaillaan tutkimusaineistojen digitaalisen arkistoinnin hanketta ARKKIa. Jarkko Keskisen tutkimusaineistot tullaan tallettamaan ARKKIiin - kunhan arkisto saadaan käyttökuntoon. Jos Turun hanke viivästyy kovasti, toisena vaihtoehtona on Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto.
Jarkko Keskisen väitöskirjan tietokanta-aineisto on koottu Suomen akatemian varoilla ja siten se ei ole "tutkijan oma" vaan kysymyksessä on julkisrahotteinen sähköinen tutkimusaineisto. Kun Keskisen ensikäyttö on päättynyt, aineisto talletetaan tutkimusarkistoon jatkokäyttöä varten. Tutkimusarkisto ja ensikäyttäjä täyttävät erityisen luovutussopimuksen, jossa ensikäyttäjä voi asettaa luovuttamalleen aineistolle käyttöehtoja. Lisäksi ensikäyttäjä ilmoittaa luovutussopimuksessa, miten häntä tulee informoida luovuttamansa aineiston jatkokäytöstä. Ylipäätään kotimaisen ja kansainvälisen tiedeyhteisön yhteiseenkäyttöön arkistoitu ja julkaistu tutkimusaineisto on tieteellinen lisämeriitti ensikäyttäjälle. http://www.fsd.uta.fi/fi/julkaisut/julkaisusarja/FSDjs06_OECD.pdf
Selvennys ja anteeksipyyntö: Tarkoitukseni ei ollut missään tapauksessa henkilökohtaisesti kyseenalaistaa tässä yksittäisessä tapauksessa väittelijää, tarkastjia tai ohjaajia, vaan kritiikkini littyy järjestelmään. Lienee itsestään selvää, että Keskisen tietokanta on ollut näiden kaikkien tutkittavana. Jos olisin yliopistolla sellaisessa asemassa, että voisin vaikuttaa asioihin, vaatisin, että tutkimusaineisto on yleisön käytettävissä, että yliopisto tai jokin muu taho huolehtisi siitä, että julkaisu on mahdollista ennen väitöstilaisuutta. Yleisölläkin ja muulla akateemisella yhteisöllä tulisi olla mahdollisuus tutustua myös siihen ennen väitöstä. Kyse on tieteen laadunvarmistusjärjsestelmästä. Eli vaatimukseni liittyy yliopistojen järjestelmiin, kuten omssa blogissani toivottavasti selvensin.
Lähetä kommentti