Projektien välissä ja nollaan päättyvän syntymäpäivän uhkaavasti lähestyessä katse hetkeksi menneisyyteen.
Mikvalaksi ja Martinsuoksi. Esipolvet länsirannikolla (2004) on kirjoistani ainoa, joka koostuu sukutauluista ja toista samanlaista en tee enää koskaan. Sukutauluja ei pysty lukemaan, piste. Hyvällä muistan Historiallisen sanomalehtikirjaston hyödyntämisen ja jos tekisin samaa koostetta nyt, sisältöä olisi samasta lähteestä huomattavasti enemmän. Lähdemerkinnöissä on löysyyttä, mutta rippikirjasivujen kirjaamisesta olen ylpeä, edelleen. Alkusanoissa selitin myös mitä lähderyhmiä olin tietoisesti jättänyt käyttämättä, mikä oli asiallista.
Sapattipuolivuoteni kolmesta kirjasta taisi valmistua ensimmäisenä Yli-Forsbystä Kyläkoskeksi. Kokemäen Yli-Forsbyn isäntäväki vuoteen 1944 (2007). Se on enimmäkseen kuvitettua proosaa liitteenään parin sukupolven jälkipolvitaulut. Mitään pahaa ei tule mieleen eli ilmeisesti en ole kirjaa montaa kertaa avannut. Karttojen käyttö jäi vähäiseksi ja tuomiokirjoja olisin voinut lukea pidemmän pätkän. Mummoni harvasanainen veli tuli Kokemäen S-marketissa sanomaan, että oli lukenut kirjan kokonaan eikä löytänyt kuin yhden virheen, mikä oli paras palaute. (Kirjaa on hyllyssäni vielä myymättömiä kappaleita...)
Ilmavallaksi ja Ilmavaltana. Erkki Ilmavallan esipolvet ja nuoruusvuodet (2007) on enimmäkseen vaarini muistelmia puhtaaksikirjoitettuna. Siinä oli mies, joka osasi puhua. Mokani oli kirjan pieni painos, josta ei riittänyt kappaleita Asikkalan paikallishistoriasta kiinnostuneille myyntiin.
Oksa Hohentalien sukupuussa (2007) on proosateksti puhtaasti patrilineaarisesta linjasta, joka päättyi mummoni isään. Tuomiokirjojen selailulla olisi saanut varmasti rikkaamman tekstin, mutta ei se jäänyt köyhäksi näinkään. Opin, että muiden tekemät sukutaulut kannatti tarkistaa kirkonkirjoista ja pitää silmällä häiden ja esikoisen syntymän päivämäärien erotusta. Eniten pidän mummon isoisästä SKS:n kansanrunousarkistosta löytämistäni tarinoista.
Kirjassa jäi vaivaamaan se, etten pystynyt ymppäämään vaimojen eli esiäitieni taustoja samojen kansien väliin. Sapattivapaani jälkeen teinkin lisäosan Brita Maria Sohlbergin esivanhemmat. Ymppäys Hohenthalien sukupuuhun (2007). Siinä on kuvitettua proosaa 75 sivua, lähdeluetteloa 9 sivua, esivanhempia yli 250 kappaletta ja aikaa lähes tuhat vuotta. Opittua: näistä suhdeluvuista ei synny ymmärrettävää tekstiä. Mutta valokuvista "piirroksiksi" photoshoppaamistani kuvista tykkään edelleen. Jos olisi pari vuosikymmentä ylimääräistä aikaa, niin porukan voisi tutkia uudelleen.
Sitten luovuin alaotsikoista ja vaihdoin omakustannussysteemiä. Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit (2009) oli sukuhistorian sijaan 1800-luvun paikallis- ja henkilöhistoriaa. Sen ovat muutamat jopa lukeneet. Henkilökohtaisesti sain arvostamaltani henkilöltä arvion "olet käyttänyt lähteitä monipuolisesti", mikä lienee positiivista. Joitakin lähteitä jäi kyllä käyttämättä ja eniten harmittaa, että sosiaalisten suhteiden esittelyyn käytin pelkästään muistitietoa enkä tajunnut käydä läpi kummisuhteita. Parasta projektissa oli se, että sain pienistä paloista kokoon aidosti uutta tietoa.
Flachsenius, muistiinpanoja (2009) rakentuu melko irtonaisista luvuista ja myöhemmin siihen tartuttuani oli vaikeuksia ymmärtää kuka oli kuka. Sukutauluja olisi pitänyt kuitenkin jaksaa väkertää. SSS:n sukukirjaraadin jäsen sanoi kirjasta minulle jotain positiivista, mutta totesi ettei ollut "oikea sukukirja" tms. Kirja sisältää kyllä ihan oikeita sukututkimustuloksia ja Yrjö Kotivuori on ylioppilasmatrikkeliinsa saanut siitä muutamia lisätietoja.
Tavarantasaajat Österholm ja Sutki (2010) on 1800-luvun rikollisten henkilöhistoriaa, jonka ajattelin kiinnostavan "suurempaa" yleisöä. Se onkin myynyt muuhun tuotantooni verrattuna hyvin ja päätyi jopa Helsingin kaupunginkirjastoon useampana kappaleena. Kokonaisuutena olen siihen edelleen tyytyväinen. Tosin tiedostaen, että samasta materiaalista joku muu olisi voinut saada aikaan syvällisemmän ymmärryksen 1800-luvun elämästä ja yhteiskunnasta.
Olof Ångermanin aika ja elämä (2012) on henkilöhistorian tuella referoitua 1500-luvun historiaa. Käsikirjoitusta tarkastellut tuttavani totesi, että se oli "melkein kulttuurihistoriaa". Itselleni projekti oli oppimisprojekti 1500-luvun historaan ja peruslähteisiin. Valitettavasti ei (vieläkään) projekti, jossa opettelisin kirjan markkinoinnin alkeet.
Niin, neljä viimeistä kirjaa ovat myynnissä verkko- ja kivijalkakirjakauppojen kautta. Linkkejä tuossa oikeassa reunassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti