Itseoppineen merkittävimpiä haasteita on arvioida käsiin osuneiden materiaalien luotettavuus. Tämä korostuu, kun kirjalla on ikää ja liikutaan alueella, jossa lähteitä on vähän ja ne ovat tulkinnanvaraisia. Onnellisia ovat yliopistokoulutuksen saaneet, joille käsittääkseni jossain vaiheessa luovutetaan Suomen historian kodifioidun kirjallisuuden lista. Vai pitääköhän heidänkin vain pitäytyä lähdekritiikkiin ja omaan järkeensä?
Näitä ajatuksia heräsi, kun reduktiopinosta poimin käteeni Kutsaa Vilkunan kirjan Kihlakunta ja häävuode. Tutkielmia suomalaisen yhteiskunnan järjestäytymisen vaiheilta vuodelta 1964. Vilkuna esittää siinä mielenkiintoisia etymologis-historiallisia päätelmiä Suomen hallinnosta esihistorian ja historian rajalla. Tuntuu aiheelta johon olisi palattu viimeisen 50 vuoden aikana ja esitetty jotain uuttakin?
Minulle uutta oli panttivankikäytäntö, joka yleiseurooppalaisena ulottui viikinki- ja keskiajalla ainakin Viroon ja mahdollisesti Etelä-Karjalaan. Ulkoinen valloittaja otti kotimatkalle mukaan alueen pomojen lapsia tai muita merkityksellisiä henkilöitä varmistaakseen, ettei seuraavalla verojen keruuretkellä tarvitsisi aloittaa hommaa aivan alkutekijöistä.
Mielenkiintoinen oli myös kirjan viimeinen osuus, jossa käsiteltiin häätelttaa. Se on minulle tuttu 1800-luvun talonpoikaishäiden kuvauksista ja nyt sain selville, että tapa juontuu vähintäänkin keskiajalle. Olof Ångermanin elämänkuvaukseen etsin tietoa 1500-luvun häistä, mutta tämä yksityiskohta jäi huomaamatta. (Onneksi ehdin lisätä.) Monesta muusta keskiaikaisen häiden tavoista kylläkin tunnistin 1800-luvun häiden piirteitä kuten kulkueen morsiamen kotoa sulhasen kotiin eli häätaloon.
Tavat ilmeisesti tuhoutuivat jossain modernisaatiomuodissa eikä kukaan taida haluta palauttaa perinnettä, jossa morsiamen vanhemmat eivät osallistu hääjuhliin? Keskiaikaisista häistä voisi kyllä ottaa jotain oppia - niissä ei nimittäin kirkolla ollut mitään osuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti