Pykäsin viime viikonloppuna jutun erääseen sukututkimusseuran lehteen. Materiaalit olivat seilanneet pöydillä jo pari vuotta, joten teksti syntyi nopeasti. Hieman liian nopeasti.
Tallasin itselleni tuoreempia polkuja, joten katsoin parhaimmaksi lähettää liuskat parille tutulle luettavaksi. Yleensä kynnys tällaiseen pyyntöön on korkealla, mutta kun nyt kyse oli vain parista sivusta ja aihe läheltä kyseisten tutkijoiden mielenkiinnon kohteita. Joten muotoilin saatteen kevyellä kädellä ja unohdin niinkin oleellisen asian kuin aikataulun määrittelyn.
Kyseisestä mokasta huolimatta sain molemmilta vastausviestin pikaisesti. Molemmat hyödyllisiä, mutta erilaisuutensa vuoksi myöskin mielenkiintoisia. Toinen vastasi perusteellisesti saatekirjeen kysymykseeni esittäen kommentteja itse jutun aiheesta, viitaten sen argumentteja vahvistaviin tietoihin. Sain uskoa asiaani, enkä mitään syytä muuttaa tekstiä.
Toinen kommentoija oli ripotellut retorisia kysymyksiä pitkin tekstiä. Olen samaa tekniikkaa itsekin käyttänyt, joten oli pakko arvostaa. Varsinkin kun hän oli huomannut peruspuutteita. Kuten, että en ollut selittänyt miksi olin käyttänyt tiettyjä lähteitä tai miten niitä läpikäynyt. Vaikka kyse ei ole tieteellisestä artikkelista, moiset tiedot lisäävät tekstin uskottavuutta. Eikä niitä ole mahdotonta upottaa sivulauseisiin. Kunhan vaan muistaa yrittää.
Eli molemmista palautteista oli apua, kiitos länteen ja pohjoiseen!
Iloista ja mukavaa tunnelmaa edustamaan liimasin alle Fritz von Dardelin vuonna 1837 piirtämän kuvan ruotsalaisista talonpoikaishäistä, Nordiska Museetin kokoelmista digitoitu Wikimediaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti