Edelleen 1500-luvulla

Viime viikolla mainitsemani Helena Kaksosen gradun Menneisyyden ihmistä etsimässä liitteissä on tiivistelmä elämäntavasta 1500-luvulla. Siinä todetaan mm. ”... joitain piirteitä elämästä on kuitenkin voitu selvittää. Keskeinen näistä on voimakas yhteisöllisyys, jolloin yksilöllä ei ollut suurtakaan merkitystä. ... Kunnian varjeleminen oli tärkeää ja naurunalaiseksi joutumista oli vältettävä.” Mieleen tuli assosiaatio perinteiseen japanilaiseen kulttuuriin. Sopisiko menttaalimalliksi?

Kaksosen kirjallisuusluettelossa silmä osui vuonna 1949 julkaistuun Pentti Renvallin kirjaan Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa. Lähdeviitoitettu, ajan primäärilähteisiin nojaava tutkimus – miun maun mukainen juttu.

Referoiden ja kommentoiden yhteenvetolukua (s.180-199):

• 1500-luvun ihminen eli pääasiallisesti havaintojensa maailmassa. Yleensä hän piti täytenä totena kaikkea sitä, mitä aisti. Suurtakaan eroa ei ollut sillä oliko kyse omasta havainnosta vai muiden kertomasta. [Kuvaa lapsenomaista, luottavaista ihmistä?] Havainnollinen ajattelu vei siihen, että syntyi miltei rajaton moninaisuus ulkonaisten tunnusmerkkien toisistaan erottamia rikoslajeja. Rangaistukset annettiin erikseen kustakin teosta.
• Kosketuksissaololla oli 1500-luvun ihmisen silmissä taikavaikutus. [Hämärä muistikuva, että tämäkin on lapsille ominaista ajattelua.] Pelkkä kosketus kirkon pyhitettyyn maailmaan vaikutti ihmiseen positiivisesti ja joutuminen lautamiehenä oikeuden pyhitetyn maailman kanssa kosketuksiin antoi muita suuremman kyvyn totuuden näkemiseen. Mutta vastaavalla tavalla tarttuivat myös paha ja iljettävyys.
• Ihmisten pahuus ja hyvyys ratkaistiin heidän ulkonaisen leimansa ja käyttäytymisensä nojalla. Häiritsevä tai outo käyttäytyminen tulkittiin pahuudeksi. Kun tämä tulkinta sanottiin ääneen, puhe vastasi sitten havaintoa ja vaati puolustautumista.
• Hyvä oli se, joka eli samaa välitöntä yhteiselämää kuin muut sekä alistui täydellisesti yhteisön katsomuksiin ja tapoihin.

[Edellisen perusteella muodostuu kuva yhtenäisestä lammaslaumasta, mutta...]

• 1500-luvun ihminen antoi tunteidensa viedä itseään. [Kuvaa 1900-luvun rationaalisesen ajattelijan näkökulmasta epärationaalisesti käyttäytyvää ihmistä. Joku lukija on kirjoittanut marginaaliin ”Herra isä, mikä ylimielisyys!”] Hän ei jäänyt äänettömäksi sivustakatsojaksi vaan reagoi tunteella erityisesti vastoinkäymisiin. Päätöksenteko tunteella saattoi esiintyä myös säälinä ja armona.

”Hän ei ollut koskaan sivustakatsoja, vaan hänen tunteensa otti kannan kaikkeen, mikä tuli kosketuksiin hänen kanssaan. Varsinkin hän oli herkkä kaikelle, mikä häiritsevästi puuttui hänen toimiinsa ja pyrkimyksiinsä. ... Hän saattoi tällöin purkaa kiukkunsa yhtä hyvin kalaan verkossa kuin tavaroihin käräjätalon pihalla, mutta yhtä tunteenvaraisesti hän suhtautui virkatoimiin tai oikeuskäsittelyyn. Jos virkatoimi tuotti hänelle haittaa tai hankaluutta, hän näki sen epäystävällisenä tekona ja vastasi samansävyisellä teolla. Jos hänet tuomittiin, hän suuttui hillittömästi lautamiehille tai jopa koko käräjäväelle tai yhteisölleen puhjeten solvauksiin tai ryhtyen väkivaltaisuuksiin. Ja jos tuomiossa vedottiin lakiin, hän affektiivisesti tunsi koko lain vääräksi ja purki kiukustuneen mielensä siihen.” ”Mikään tapahtuma ei 1500-luvun ihmiselleollut yhdentekevä, vaan hän oli mukana kaikessa, mikä tapahtui hänen ympärillään. Käräjilläkin hänen oli ylen vaikeata pysyttäytyä yleisönä; hän tahtoi saada mukaan asian käsittelyyn oman mielipiteensä.”

Tämähän alkaa kuullostaa kulttuurilta, johon istuisin varsin saumattomasti. Aina äänessä ja harvemmin harkinnalla.

Japanilaisen pidättäväisyys ei vaikuta oikealta viitekehykseltä. Päiväkoti? ”Tolla on pusero väärin päin, vähän tyhmä.”