Mutta ilokseni Kemin museossa nostettiin esiin ihmisiä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Kuten paikallinen yrittäjä Susanna Gustaava Ylitalo (1848-1929), taiteilija Otto Vallenius (1855-1925) ja kirjanpitäjä Alice Keckman (1866-1945), joka lahjoitti Kemin museolle vaatteitaan ja ison nukkekaapin, joka ei ollut lapsuutensa lelu vaan aikuisiän harrastus.
Eli toisin kuin Kainuussa, täällä naiset olivat toimijoita. Heitä löytyi valokuvista jopa tukkeja kekseillä lajittelemassa. Housut jalassa vuonna 1956!
Ja lisää ihmiselämiä oli kosketusnäytöillä, joita en kaikkia läpitökkinyt. Jäi vaikutelma, että tekstit eivät suoraan liittyneet näyttelyssä esitettyyn.
Museon rakenne oli melko selkeä. Puukuutioiden sisällä kerrottiin puuteollisuudesta. Oikealla oli yksi osio Kemijoen alueen arkeologiasta ja muuten kaupunkielämää.
Kaikista esineistä ei ollut tietoa, joten ulkopaikkakuntalaiselle jäi epäselväksi, miksi uskonelämän vitriinissä oli ortodoksien tavaroita. Ilmeisesti ortodokseja joskus tänne tullut?
Ajattelin, että vitriinien QR-koodien takana voisi (ärsyttävästi) olla lisätietoa, mutta poislähtiessäni huomasin, että ne ohjeistettiin ruotsiksi, saksaksi ja venäjäksi eikä suomeksi, joten taisivat olla käännökset.
Poislähtiessäni huomasin myös julisteen avoinna olevasta Yli-Jaakheikin savupirtistä "Meripuiston museoalueella Sisätasatamassa". Määreet eivät sanoneet minulle mitään, joten kysyin infotiskiltä ja sain selkeän katuosoitteen, joka olisi sopinut myös julisteeseen ja jaossa olleeseen moniväriseen esitteeseen. Paikka oli alle kilometrin päässä museolta, joten sinne.
Matkalla ohitin komean pavilijongin meripuiston keskellä
ja ilmeisesti "museoalueen", jossa taloilla oli numerot, mutta muuta kyltitystä ei näkynyt.
Paikan päällä en googlannut, mutta jälkikäteen Wikipediasta luettuna pavilijonki on 1890-luvulta ja "museoalue on perustettu 1950-luvun alussa, jolloin Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistys siirrätti sinne vanhoja rakennuksia Kemijokivarresta."
Savupirtti yllätti täysin ulkolaudotuksellaan, jossa oli juuri nyt taloisa muodikas tumma väri. Rakennus oli saanut laudat saman 1860-luvun isännän aikana kuin uloslämpiävän uunin. Kemiin siirron jälkeen uuni muurattiin "ajan hengen mukaiseksi". En tiedä mitä tämä tarkoittaa, mutta panin huvikseni merkille (jälleen) Pöljän kotiseutumuseossa savolaiseksi markkinoidun hirsiarinan uunin alla.
Esineistössä erikoisempaa ja selitystekstin vaativaa oli leilinkantopuu, joka on "kaareva olkapäähän sopiva kantopuu leilin eli pyöreän soikeahkon ja puisen juomien (yleisimmin piimän) säilytysastian kuljettamiseen".
Paluumatkalla autolle pääsin vielä ihailemaan puuarkkitehtuuria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti