Muutama viikko sitten Kritiikin Uutisissa viriteltiin Pettersson-henkistä hyökkäystä kirja-arviossa Tiedon kudelmaa vai tutkimusta? Olin jo pitänyt kyseistä kirjaa kädessäni ja tiesin, ettei se esittänyt olevansa "uutta" tietoa, vaan tietokirjaksi hyvin selkeästi toi esiin lähdekirjallisuutensa. Nyökyttelin siis lukiessani kirjoittajien vastinetta Populaari teksti akateemisessa puntarissa, jossa mm. toteavat
Itse tekstissä mainitsemme tutkijat silloin, kun katsomme lainaavamme heitä yksityiskohtaisesti. Näin lukija ei läkähdy viitteisiin, mutta saa kuitenkin tietää, mistä ja miten tieto on koostettu. Tällaista lähteiden merkintäkäytäntöä on käytetty yleisesti etenkin laadukkaassa angloamerikkalaisessa kertovassa tietokirjallisuudessa.
En tiedä, missä Järvi on saanut oppinsa tietokirjoittamiseen, kaiketi Tampereella, mutta lähteiden käyttö oli sekä outo, että miellyttävä yllätys. Olen jo vuosia aloittanut tietokirjaan tutustumisen lukemalle sisällysluettelon ja sen jälkeen selaamalla kirjan lopusta kirjallisuusluettelon ja lähdeviitteet. Onneksi tein nytkin niin. Tosin ensimmäistä en voinut tehdä, koska kirjassa ei ole sisällysluetteloa. Sen sijaan loppusivuilla on hyvä ja riittävä lähdeluettelo. Ja viitteistön sijaan on otsikolla ”Lähteet” mielenkiintoinen ratkaisu. Sen sijaan, että olisi käyttänyt normaalia nootitusta tekstissä ja sen mukaista viitteistöä, Järvi on ratkaissut tekstinsä lähteiden merkinnät niin, että hän tekee sen sivuittain. [...]
Jos olisin nimittäin rientänyt suoraan tekstiin ja imeytynyt siihen mukaan (mikä olisi ollut helppoa, niin luistavaa teksti kaikesta huolimatta on), olisi koko tämä lähdeapparaatti jäänyt ikään kuin jälkijättöiseksi. Tämä lähteiden hakeminen tietenkin koskee sellaista lukijaa, joka haluaa seurata, miten ja mistä kirjailija tietonsa ammentaa. Mutta hankaluutensa tälläkin metodilla on: Lukijan on oltava koko ajan varpaillaan ja seurattava nootituksen puuttuessa sivunumerointia loppusivuilla!
Ensinnäkin tietokirjailijan ei tarvitse saada "oppiaan" yliopistossa ja jokaisen pitäisi pyrkiä jatkuvaan uuden oppimiseen. Toiseksi, minusta Järven kirjaa selauslukiessani teksti soljui sujuvammin eteenpäin, kun en konkreettisesti nähnyt lähdepohjan katkoja. Minusta oli myös aivan luontevaa kurkata lähdetietoihin silloin, kun mieleen herää kysymys siitä, mihin lähteeseen tietty tieto perustui.
Mikä on lähteiden merkinnän pääpointti. Tarjota lukijalle näkyvyys lähdepohjaan ja samalla luoda kuva hyvin tehdystä työstä, johon voi luottaa. Sekä tutkivalle lukijalle mahdollisuus tutustua lähteeseen ja käyttää sitä omassa työssään.
Tuore esimerkki harmittavasta lähteiden puutteesta on video Vuotila Kokemäenkartanon torppana, johon tutustuin, sillä kirjoitin vuosikymmen sitten katsauksen Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit. Videon tekijöillä oli selvästi ollut käytettävissään muistitietoa, mutta missään välissä ei sanottu kenen muistelusta oli kyse. Tämä pänni minua huomattavasti enemmän kuin se, että yhdessä välissä lainattiin melko sanatarkasti kuvaustani torpan paikasta.
Videoiden nootittamiseen ei ole Ameriikassakaan keksitty hyvää ratkaisua. Aiheesta käytiin vuoden alussa YouTubessa runsaasti keskustelua, joka lähti liikkeelle lähes nelituntisesta videosta Plagiarism and You(Tube). Kuuntelin sen kauhistuksella. Minulle tuntemattoman videoesseistin käsikirjoitukset paljastuivat plagiaatiksi ja historiatubettaja, jonka videoita olin ehkä katsonut, oli kopsannut videoonsa sekä sisällön että muodon toisten kirjoittamasta artikkelista.
Ainoa vastakeino, jota kuuntelemissani videoissa tuotiin esiin, oli viitteet. Arvostankin videoita, joissa lähdepohja tuodaan esiin, mutta tiedostan myös sen, että kun liikutaan oman asiantuntemukseni ulkopuolella, minulla ei ole kykyä arvioida viitteiden oikeellisuutta tai relevanssia. Kuten tunnettua, tekoäly pystyy tuottamaan tekstin lisäksi viitteitä, jotka ovat täysin feikkejä.
Päädyin teemaan, josta olen jo äskettäin kirjoittanut: Historiallisen tiedon luotettavuuden arvioinnista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti