HUPS, olenhan minä nimen kuullut. Pari vuotta sitten ilmestyi Hannu Sunin tutkimus Röyhkeä opettaja. Esa Paavo-Kallion todellisuuskäsitykset, nälkävuodet ja maailmojen konflikti 1867–1913. En ole kirjaa nähnyt, mutta olen aikonut sen käteeni ottaa. Sofia Kotilaisen arvostelu on luettavissa verkossa.
Paavo-Kalliolla on (tätä kirjoittaessani) perin lyhyt Wikipedia-sivu, jossa on kuitenkin kutsuvat sanat "kansankirjailija ja kansanperinteen kerääjä". Tuotannostaan on toistaiseksi digitaalisessa muodossa vasta runokokoelma Honkakannel I. Kielten viritys. Sitä silmäillessä mielenkiintoisimmalta näytti Lapsuuden muistelma XV.
Paavo-Kallio syntyi Isokyrössä vuonna 1858 ja on seurakunnan rippikirjoissa 1858-1864, 1865-1871. Eli runon kirkkoherra lienee vuonna 1811 syntynyt Lars Jakob Stenbäck.
Kyrön joen rintehellä seisoo
Ikäarvoisena vanhuksena
Pappilamme; punaiselta hohtaa
Kauvaksi jo iso asuinsuoja.
Siellä ennen asui onnekkaana
Hurskas sielunhoiva, kirkkoherra,
Nautti huoletoinna Herran lahjaa,
Jota alamaiset auliaasti
Kaiken vuotta sinne kanneskeli.
Lihava ei ollut kirkkoherra,
Sairaanlainen, aivan vatsaa vailla,
Jonka muuten muistopatsahaksi
Kasvattelee moni jalo herra.
Muoto kuiva paljon muistutteli
Kaljupäisnä, "nykittyä pyytä,"
Jonka ensin ampuu metsämiesi,
Vaimo vaivaselta siivet sipoo.
Vaan ei toki kunnon kirkkoherran
Rouva hältä höyheniä vienyt:
Lienee menneet ennen tehtyänsä
Monta turhaa lentoyritystä
Joukon etupäässä taivahille;
Tai ne lienee lentoon lehahtanna
Ylön suuren miettimisen kautta.
Saarnoissaan ei toki vaivaa nähnyt,
Valmiit olivat ne aikaa sitten.
"Kolme kymmentä" — ain' arveltihin —
"Vuotta samaa saarnasarjaa käytti!"
Min' en muista hänen saarnannehen,
Apulainen tehtävän täytti:
Mutta jalo herra työskenteli
Aamust' iltaan asti saatavissaan,
Tuo se palttisesti päätä vaivaa,
Tuo se vanhukselta tukkaa kysyy.
Kerta istuin kyökin ikkunalla,
Oven kautta kammarihin katsoin,
Siellä rouvinensa jalo herra
Matemaatilliset mutkat suorii.
Edessänsä seisoi rommipullo,
Vesi ruukku, aski sokeria;
Ruskeana täyteläinen lasi
Höyrys, tarjoi siitä rouvallenki:
"Maista kultaseni! kolmas lasi
Sattui tulla muita voimakkaampi;
Maista, lausu, tokko tohdin juoda,
Pohjaan asti, vaikko puolitiehen!"
Rouva kulta hopialusikalla
Maisti tarjottua hurmemettä:
"Voinet ehkä juoda pohjaan asti,
Jos sä sitten riisut nukkumahan."
"Armas kulta, tuot' en jouda vielä,
Viel' on päivän tili tekemättä." —
Paksu kirja lojui polvillansa —
Lienee sangen ahne kirjamiesi —
Kirjaa nosti, aukaisi ja alkoi:
"Harjun Maijan voit' on viisi naulaa.
Vaikk' on, kuulin, kuusi lypsävätä.
Laakson Tommin naul' on vailinainen,
Täytyy vasta tuoda luotii neljä;
Aika rakkari tuo Luoman Kustu,
Puolinaulaa ylitse niin tuosta
Kehtaa vähennellä; kyllä muistan,
Ryyppyä ei saanut, ahnevatsa! —
Töllin leski kolmen vuoden rästit
Maksakoon, tai muuten panen "herran",
Lurjuksia oikeuden kautta
Täytyy pinnistellä, eipä auta.
— "Ehkä heitämme nuo kolme naulaa,
Lehmänsäkin viety saatavista,
Aikaa sitten lienee kaksi vuotta,
Kerjuull' elää, hoitaa lapsiansa."
— "Vielä mitä! silloin oli lehmä,
Milloin rästikirjaan kirjoittelin —
Onpa mökki vielä, siihen tartun
Ett'ei joku meitä ennen ehdi."
Noin se lausui jalo kirkkoherra,
Sitten riemuin maisti maljastansa,
Sivun käänsi, huokasi ja jatkoi:
"Soinin Kalle maksoi talvivoilla,
Vaikk' on kesä; — kovin väärin tehty!
Minä heille saman saarnan pidän,
Josko kesä taikka talvi lienee" —
Tuossa kunnon herra puhui totta. —
"Lurjuksia! eivät muista tuota".
Jotka Herran sanaa ilmoittavat,
Pitää siitä eläkkeensä saada!
Vielä kuuluu niinkin raamatuissa:
Joka sanoin tulee neuvotuksi,
Jakakohon kaikenmoista hyvää
Sille, joka häntä neuvoo — mutta
Hyvää moinen? — vanhaa talvivoita!
Täytyy antaa torua apulaisen
Aikalailla ensi saarnassansa!" —
"Isä, äiti, mitä haastelette?"
Kysyi, sisään tullen, nuori nainen.
Kunnon kirkkoherra kirjan heitti
Polvillensa, ryypyn otti, lausui:
"Haastelemme sielun autuudesta,
Kansan saituudesta tarkkuudesta,
Miten ahneutta mailma täynnä,
Miten turhaan sitä vastustamme,
Käyden hyvän esimerkin tietä." —
"Hyvä isä, miksi parjausta,
Miksi syyttää muita rikoksesta,
Joka raskaimmasti meitä painaa?
Jos on kunnassamme ahneutta,
Opin siihen ovat meiltä saaneet."
Lausui noin ja sitten poistui taasen. —
"Voi kuin lapsellinen Jenny rukka!
Mekö ahnehia? hitto vieköön!
Oma lapsi soimaa vasten silmää. —
Kuule vaimo, neljää tynnyriä
Väkemmän on tulo tämän vuoden,
Siihen johti säännöllinen renki,
Kuuluu käyttänehen ryykipuuta —
Ryykipuuta papin saatavissa!
— Päivän tili tekemättä vielä —
Kohta, toivon, saamme lehmää kaksi:
Heikkona on Tuuran vanha muori,
Kohta kuolee. — Viidan ukkovaari
Käynee juoksujalan samaa tietä. —
Kaunis tapa: vanhuksien lehmä
Talutetaan sielun paimenelle.
Kenties muuten vainaan perikunta
Siitä sulan suotta kinastaisi,
Ahneulla sielut turmeleisi."
Tytön ääni kuului seinän takaa:
"Isä toivoo että kaikki kansa
Kuolis, saisi useamman lehmän —
Kuka silloin pappilaan ne toisi? —
Ootte vanha, koht' on oma vuoro,
Silloin vielä saamme yhden lehmän!"
— Noin se keskusteli kahden kesken,
Jumaliset, hurskaat paimenpuolet.
Minä kuulin kaiken kyökin kautta,
Mietin: jahka tulen suuremmaksi,
Kuulemani maailmalle soitan,
Täss' on heikon heikko soitelmani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti