Ensimmäisenä näkemäni Denial oli "pakko nähdä". Kuvaus Deborah Lipstadtin ja David Irvingin oikeustaistelusta holokaustin olemassaolosta, historiallisesta totuudesta ja tutkimuksesta akatemian ulkopuolella ei vaan valitettavasti syntynyt kovin kummoista katselukokemusta.
Risk on dokumenttielokuva Julian Assangesta ja Wikileaksista eli lähihistoriasta. Tekijät olivat päässeet niin lähelle kohteitaan, että piti välillä aktiivisesti palauttaa mieleen, että kyse ei ollut myöhemmästä dramatisoinnista. Kuvakulmat muistuttivat fiktioproduktioitakin. Vaarallista?
Kauan odottamani (ja teattereissa pian näytettävä) Sameblod on hieno elokuva ja suosittelen näkemistä. Saamelaisten kohtelusta Ruotsissa se ei tuonut mitään uutta tietoa minulle, mutta ehkä muille. Suomen medioissa leffasta tehdyissä jutuissa olisin suonut mainittavan, että asuntolakouluja yms. ikävyyksiä oli myös Suomessa.
Norjalainen Kongens nei kuvaa niitä muutamia päiviä, joiden aikana saksalaiset miehittivät Norjan. Ehdin jossain välissä ajatella, että tanskalaisen Under Sandet -elokuvan tapaan oli rohjettu tarttua historian häpeälliseen kohtaan. Mutta loppujen lopuksi kyse oli kuningas Haakon VII:n ylistyksestä. Mutta hienosti tehty elokuva ja itselleni uutta asiaa, joten toivottavasti ei ollut pahasti vääristynyttä.
Pikkasen ehkä ainakin. Sivuosaan oli nostettu asevelvollinen Fredrik Seeberg, joka esitettiin suhteellisen avuttomana. Lopputeksteistä selvisi, että hän on edelleen elossa ja oli Norjan tultua valloitetuksi päässyt/päätynyt vapaaehtoiseksi jatkosotaamme. Mutta Hufvudstadsbladetin tammikuisen jutun mukaan hän oli myös ollut 17-vuotiaana vapaaehtoinen talvisodassamme. Ei välttämättä nähnyt tuolloin taistelua, mutta luulisi reippaammaksi kuin filmin hahmo.
Lumière! on kooste niistä alkuperäisistä 50 sekunnin pätkistä, joista yli sata vuotta sitten pitkin Eurooppaa katseltiin. Tämäkin on tulossa teattereihin ja suosittelen lämpimästi. Mukana on todennäköisesti maailman varhaisin kissavideo ja hupailu, jossa lapsenpiika uppoutuu lukemiseensa yhtä intensiivisesti kuin morkatut nykyvanhemmat älylaitteisiinsa.
The Final Portrait kuvaa Alberto Giacomettin työntekoa hänen elämänsä loppuvaiheessa. Taitelijan veistoksia olen ihaillut, mutta olenko miettinyt prosessia, jolla ne ovat syntyneet? Pitäisikö?
Paljoakaan todellista historiaa ei ollut romaanifilmatisoinnissa My Cousin Rachel. Kynttilät valaisivat viktoriaanista ympäristöä taas tositehokkasti. Myös Their Finest perustui romaaniin. Toisen maailmansodan propagandaosasto tuotti elokuvaa pysähtymättä miettimään etiikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti