Saarnatauti Suomessa

Ernst Jakob Valdemar Bonsdorff mainitsee kirjassaan Elämäni varrelta (1933, 2p.) käsittääkseni lapsuutensa aikana eli 1840-luvun loppupuolella tai 50-luvun alussa  Hartolassa esiintyneen saarnataudin. (Bonsdorffin isä kuoli vuonna 1859 eli sitä myöhemmästä ajasta ei voi olla kyse.)

"Siihen sairastui, mikäli muistan, vain naisväkeä, tavallisesti nuoria tyttöjä. Niitä tuotiin usein pappilaan, koska arveltiin, että sielunpaimen parhaiten voisi niitä parantaa. Sairas heittäytyi äkkiä pitkäkseen ja tuli aivan tiedottomaksi, ruumis tavallisesti jäykistyi ja kasvot tulivat kuolonkalpeiksi. Sitten alkoi saarna, jota kesti usein neljännestunnin. Isäni kuunteli tuota saarnaa ja selitti, että se oli seurakunnan papin pitämä saarna, johon oli lisätty omia mietteitä. Kun tuo kohtaus oli ohi, nousi sairas vuoteeltaan ja oli taas entisissä voimissaan."

Samaan aikaan esiintyi vastaavaa Ruotsissa. (Opinnäyte aiheesta.)

Termi saarnatauti on saattanut tarttua Bonsdorffin sanavarastoon vasta myöhemmin. Vielä Uudessa Suomettaressa 14.10.1886 tavallisena "saarnaamistautina" pidetään vastustamatonta halua saarnaamiseen. Tästä erillään lehtijuttu esittelee nukuksissa eli maatessa saarnaamisen. Tämä "saarnatauti on säännöllinen, josta omistajalla on jo edelläpäin kaukainen aavistus". Ruotsalaisesta sanomalehdestä lukemansa tapauksen lisäksi kirjoittaja on Suomesta kuullut kolmesta samankaltaisesta tapauksesta. Hän ei näistä ole kertonut kuin itse todistamastaan.

"Kesällä Kuopiossa saimme kuulla, että siellä on monta vuotta eräs Karolina Utriainen pitänyt aamusaarnoja säännöllisesti eri aineesta joka päivä alkaen k:lo 5, ja jokaisena pyhä- ja juhlapäivänä saman päivän Evankeliumin johdosta. Eräs asuintoverimme herätti meidät jo k:lo 4, kuulemaan Tuorstaipäivän (1 p. Heinäk.) "aamusaarnaa", jota hän jo eilisaamuna oli käynyt kuulemassa, ja siis taisi olla oppaanamme. Lähemmäksi tultuamme saarnaaja-naisen asuntoa, tulvaili sinne henkilöitä erihaaroilta kaupunkia. K:lo 1/2 5 oli huone jo väellä täyttynyt, eikä aikaakaan, niin nainen laskeutui vuoteelle, siveli kämmenillään käsivarsiaan alaspäin, ikäänkuin silittämällä, sulki silmänsä, koski oikealla kädellään huuliinsa, jonka jälestä veti kätensä oikealle sivulleen, ikäänkuin olisi jotain suurta kirjaa avannut. Sen jälkeen alkoi hän kaikuvalla äänellä saarnata Vapahtajan sanain: "Isä, kussa minä olen" j. n. e. johdosta. Saarna kesti 50 minuuttia. Loppu oli, kuten ainakin saarnan, virren värsy: "Armostas o Isä lainaa", "Isä meidän" ja "Herran siunaus" olivat viimeiset osat hänen saarnassansa. Kokoontunut yleisö veisasi virren, johon ei saaranaaja itse yhtynyt." 

Saarnataudista ilmiönä Suomessa en löytänyt verkosta valmista tietoa, mutta selvisi, ettei Karolina Utriainen ole unohtunut. Hänellä on perusteellinen Wikipedia-sivu - saksaksi!