Slatessa oli pari viikkoa sitten juttu amerikkalaisesta henkilökohtaisen tiedon keruusta ja myymisestä. Sai olemaan kiitollinen Euroopassa asumisesta. Yhdysvalloissa esimerkiksi jahdataan osamaksulla ostettuja autoja, joiden maksut ovat jääneet kesken, valokuvaamalla liikenteessä olevien autojen rekkareita. Tämä yksityisyrittäjä suunnittelee tietokantansa edelleen myyntiä eikä mikään sitä estäisi.
Atlantin takana on myös mahdollista ostaa toisten ihmisten tietoja. Luottotietoja, osoitetietoja, rikosrangaistustietoja... Kun tähän lisätään sosiaalinen media ja muut digitaaliset lähteet menneisyyttään on yhä vaikeampi paeta ja syntyy aitoja tragedioita. Näistä kertoo Viktor Mayer-Schönbergerin kirja "Delete: The Virtue of Forgetting in the Digital Age". En ole sitä nähnyt, mutta olen kuunnellut miehen puhetta aiheesta useampaankin kertaan. Saatavilla m.m. YouTubesta tai kolmena versiona Oxfordin yliopistosta (1, 2, 3)
Mayer-Schönberger puhuu siitä, että ihmisille on helpompaa unohtaa kuin muistaa. Muistaminen on ollut kallista ja olemme harkinneet mitä haluamme säilyttää ja yrittää muistaa. Nyt ulkopuoliset tietovarannot muistavat sen, mitä me emme. Ja mahdollistavat tiedon löytymisen.
Eurooppalaistakaan lainsäädäntöä kaikki eivät pidä tarpeeksi kattavana. On puhuttu (osana EU:n tietosuojalainsäädännön uudistusta) "oikeudesta tulla unohdetuksi" eli oikeudesta vaatia tietojensa poistamista verkosta, kun niiden säilyttämiseen ei ole enää perusteltua syytä. (Suomeksi aiheesta keskustelua Julkisen sanan jaksossa.)
Veikkaan, että pari sataa vuotta sitten esivanhempamme eivät ajatelleet, että heistä kirkonkirjoihin ja käräjäpöytäkirjoihin merkityt tiedot olisivat jälkipolvia suuresti kiinnostavia. Pysyminen ensiksi mainittujen ulkopuolella vaati erityistä elintapaa varsinaisen yhteiskunnan ulkopuolella. Ja jos joku kävi anomassa nimensä pyyhkimistä pois, tuskin onnistui siinä.
Kuva Cornell University Collection of Political Americana, Cornell University Library / Flickr
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti