Mainoksen uhri

Olen odottanut WSOY:n julkaisuohjelman Sukututkimuksen käsikirjaa jo kuukausia. Sitä kun markkinoitiin esim. takatekstissään "modernilla otteella laadituksi oppaaksi" ja ajattelin sen siis olevan oleellisesti erilainen kuin aikaisemmat teokset. Mutta ei ollut.

Kirjastosta kirjan saatuani ryhdyin innolla lukemaan. Ensimmäinen ähkäisy kuului suustani ensimmäisellä varsinaisella tekstisivulla, jossa todetaan "Sukututkimuksen harrastaminen alkaa yleensä varttuneemmalla iällä. Aikaa harrastukseen on enemmän ja kuuluminen pitkään sukuketjuun tulee kiinnostavammaksi kuin aiemmin." (s. 15) Seuraavassa kappaleessa todetaan nuorison voivan kiinnostua kun harrastaa voi "oman kotikoneen ääreltä" arkiston sijaan. Eikö olisi yksinkertaisesti (ja totuudenmukaisesti) todeta sukututkimuksen sopivan hyvin erilaisille ihmisille harrastukseksi?

Ähkinää riitti joka sivulle, enkä voi jokaista tänne kirjata. Parin tusinan jälkeen lukeminen muuttui selailuksi. Omituisia muotoiluja. Viimeisiä tarkistuksia tekemättä? Tietokantaesittelyissä on Historiallinen sanomalehtikirjasto kahteen kertaan, ensin lähes tuorein vuosiluvuin ja sitten vanhentunein (s. 260, 266).

Verkkoaineistojen esittely painetussa kirjassa johtaa väistämättä vanhentuneisiin tietoihin ennemmin tai myöhemmin. Ennemmin Ylioppilasmatrikkelin osalta, joka vaihtoi osoitteensa syksyn alussa (s. 182).

Kartta-aineistojen verkko-osoitteita on useammalla sivulla (s. 52-54, 241, 284-285), mutta missään en huomannut mainintaa Arkistolaitoksen digitaaliarkistoon digitoiduista kartoista (pitäjänkartat, Senaatin kartat) tai siitä, että Jyväskylän yliopiston julkaisuarkistosta löytyy muutakin kuin Kalmbergin kartasto.

Olisikohan ollut hedelmällisempää uhrata muutama sivu tiedonhakumetodien esittelyyn bibliografian ja verkko-osoitteiden sijaan?

Yritin löytää tutkimuksen laatuun liittyviä ohjeita, mutta jouduin pettymään. Sivulla 49 on pätkä lähdekritiikistä, mutta se suunnataan ensisijaisesti sukulaisten kertomuksiin. Parilla lauseella viitataan viranomaisiin ja heidän mahdollisiin virheisiinsä. Nämä tulevat esiin myös sivujen 59-60 infolaatikossa, jossa kategorisesti ilmoitetaan rippikirjojen syntymä- ja kuolinajat epäluotettaviksi. Hmmm... niinkö yksinkertaista? Sivulla 60 sanotaan selvällä suomella "Mustat kirjat ovat niitä lähteitä, joista esimerkiksi HisKistä poimittujen tietojen paikkansapitävyys pitää aina tarkastaa." TÄH! Olen amatööri, mutta olen tähän asti luullut, että tiedot tarkistetaan ALKUPERÄISLÄHTEESTÄ. Mutta ei. Sivun 62 esimerkissäkin tyytyväisenä "vahvistetaan" Hiskin tiedot puhtaaksikirjoitetuista historiakirjoista.

Eli tämän kirjan kanssa ei ole tarkoitus lähteä kovin vaativiin sukututkimustoimenpiteisiin. (Onneksi sivulla 50 opastetaan sukututkimuksen opaskirjojen pariin, tosin kuvittelin pitäväni sellaista käsissäni.) Sivulla 89 todetaankin selkeästi "omia tulkintoja on syytä välttää", mikä rajoittaa tekemisen aika vähiin. Seuraava virke on kylläkin asiallinen "Jos olettaa jotakin, on hyvä mainita, mikä on tulkintaa tai olettamusta ja mihin se perustuu."

Ilman tulkintaa sivun 56 esimerkki opettaa, että jos kummeilla on sama harvinaisen puoleinen patronyymi kuin äidillä, niin nämä ovat sukulaisia keskenään. Olisi ehkä ollut hyödyllistä kertoa, että lopullisen päätelmän tekeminen vaati muihinkin lähteisiin tutustumista? Tässä tai samantapaisessa tapauksessa olisi ollut ainesta esittää mitä vaaditaan kahden samannimisen henkilön luotettavaan yhdistämiseen suomalaisessa aineistossa.

Haa, keksin yhden positiivisen maininnan kirjasta. Sivulla 59 neuvotaan "Jos syntymäaika on peräisin muualta kuin syntyneiden luettelosta, on hyvä mainita, mistä se on saatu, esimerkiksi "kuolinajasta laskettuna", "syntynyt rippikirjan mukaan"." Kannatettava idea. Olen tosin (onnekseni) kohdannut tutkijoita, jotka ilmoittavat syntymäajan tueksi jopa viitteen kastettujen luettelon oikealle sivulle, jota täydellisempään pääsisi viittamalla vielä rivinumeroon.