Tuoreessa Tiede-lehdessä (5/2008) oli muutaman sivun juttu Mirkka Lappalaisesta. Valokuvat otettu tietenkin Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa - 1800-luvun tuomiokirjathan ovat nuijasodan tutkijan perusaineistoa.
Lappalaisen kommenttina oli artikkelissa tämä: ”Olisi täysin mahdotonta keskustella jonkun 1500-luvulla eläneen ihmisen kanssa. Jos meidät heitettäisiin 1500-luvun Turkuun, emme säilyisi siellä varmaan edes päivää hengissä.” (Bongattu alunperin Helsingin yliopiston tiedelehti Yliopiston numerosta 5/2008)
Olen lukenut ja kuullut tämäntyyppisiä kommentteja ennenkin. Meille on mahdotonta ymmärtää 1600-luvun ihmisen ajatusmaailmaa, ihmiskunta muuttui yleisen lukutaidon myötä aivan toisenlaiseksi jne. Mutta miten me voimme sitten ymmärtää (tai yrittää ymmärtää) menneisyyden ihmisten luomia lähteitä, jos olemme (olisimme) niin oleellisesti erilaisia?
Mikä ero olisi hypyllä 1500-luvun Turkuun ja etnologin (todellisella) tutkimusvierailulla etelä-amerikkalaiseen eristäytyneeseen kylään? Maantiede ja kieli olisivat tuttuja, olisiko tappajana taudit vai väkivalta?? Ymmärtääkseni lukuisat ihmiset ovat selvinneet vierailusta erilaiseen kulttuuriin.
Mutta menneisyyden ihmisen ymmärtäminen jää luonnollisesti ilman aikakonetta vaikeaksi ja epävarmaksi. Verkosta löysin Helena Kaksosen gradun Menneisyyden ihmistä etsimässä. Draama historian opiskelun ja ymmärtämisen välineenä. Siinä käsiteltiin kokeellista kurssia Jyväskylän yliopistossa keväällä 1997 ja tulokset vaikuttivat siltä, että 1500-luvun ihmisten nahkoihin oli hieman päästy.
Mieleen tuli oma keväinen psykodraamakurssini, jossa kokeilin puhua 1700-luvulla eläneen esiäitini suulla. Mutta jos ammattihistorioitsija ei voi kuvitella selviävänsä 1500-luvulla, pitäisiköhän minun pitäytyä vain isoäitini elämän kirjaamisessa; häneen kun saa vielä puhe(lin)yhteyden?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti