keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Harhaanjohtavat esineet

Esinetutkimus on nykyään akateemisessa historiantutkimuksessa muotia. Ei kuitenkaan sen tapainen tutkimus, jota Alex Snellman kaipaa Artefaktassa ja Historiallisessa aikakauskirjassa julkaistuissa kirjoituksissaan.
Silloin kun esineitä tutkitaan kirjallisen, kuvallisen tai vaikkapa muistitietoaineiston välityksellä – itse fyysisten esineiden sijasta – tutkimus on aina välttämättä jollain tasolla representaatioiden kautta välittynyttä. Vaikka esineiden representaatiot eivät olisi varsinaisena tutkimuskohteena (vaan vaikkapa niiden toimijuus), ne ovat kuitenkin tutkimuksen ainoana lähteenä, silloin kun itse fyysinen esine jätetään huomiotta.
Olen tietenkin Snellmanin kanssa samaa mieltä siitä, että tuhannet museoiden säilyttämät esineet kaipaavat tutkimusta. (Tarinat tosin kertovat, että sitä on hankala kohdistaa Museoviraston hallussa oleviin esineisiin.) Mutta elämäntapahistorioitsijana minulla on onneksi vapaus räpeltää representaatioiden parissa kuten maanantaina vaunujen, alkuvuodesta Lutherin sormusten ja viime vuosina krinoliinien kanssa.

Haasteita kun riittää siinäkin. Kaksi esimerkkiä.

Hämäläisessä 9.2.1866 julkaistiin K. J. H.:n kirje Vanajasta, jossa todetaan, että
valitettavasti kyllä taitaa tuskin 1/4 osa pitäjämme pojista kirjoittaa sitä vähemmin panna ajatuksensa paperille, vaikka eräs itseensä rakastunut E. P. menneenvuotisessa Hämäläisessä N:o 7 kerskaeli kaikkein taitavan kirjoittaa. Mutta siinä niinkuin monessa muussakin tuntee hän asian ainoastaan kuoren puolelta. Hän on kai nähnyt mustepotin kynä sisällä seisovan kamarin klasilla tavanvuoksi; mutta ei sen takia että sillä olisi koskaan jotakuta asiaa toimitettu. 
Perukirjassa mainitut kirjoitusvälineet eivät siis tarkoita, että niitä olisi joku taloudessa osannut käyttää?

Uuden Suomettaren maalaisuutisissa 2.10.1891 oli pätkä
Onhan se kilissyt. Rauman vaivaiskartanon johtajalla on vähempää lajia porokello, jonka laidassa on vuosiluku 1682. Sitä käytetään nykyjään ruokakellona.
Jo seuraavan päivän lehdessä julkaistiin korjaus tai tarkennus tai taustoitus:
"Onhan se kilisnyt", ei kuitenkaan niin kauan kuin vuosiluvun johdosta voisi luulla. Eilisessä U.S.:ssa kerrotaan etta Rauman vaivaiskartanon johtajalla on porokello, jonka laidassa on vuosiluku 1682. Muinaismuistojen kerääjät älkööt tuosta sentään kovin ilahtuko, sillä mainittu vuosiluku ei kellon ijän suhteen pidä paikkaansa. Noin 30 vuotta siite eli Kodisjoella eräs ukko — elää ehkä vieläkin — joka valeli ja möi porokelloja. Hän oli "körttiläinen" ja oli unissaan muka saanut käskyn ruveta kelloja valamaan. Tältä ukolta eräs herrasmies tilasi itselleen kellon, jonka laitaan hän pyysi valamaan nimensä alkukirjaimet J. O. S. sekä silloisen vuosiluvun — 1862. Jonkun viikon kuluttua toikin ukko tilatun kellon, mutta vuosiluku siinä oli 1682. Kun kellon tilaaja huomautti ukkoa tuosta väärästä vuosiluvusta, vakuutti ukko, että hän kyllä oli numerot oikein asettanut, mutta että "vihollinen" ne oli muuttanut. Tilaaja ei kuitenkaan "kaseerannut", vaan otti sen ja näytti tuttavilleen tuota jo silloin niin ijäkästä kapinetta, joka nyt lienee joutuneen edellämainitun johtajan kilistettäväksi.
Vuosiluvutkaan eivät ole aukoton todiste esineen iästä.

Kuva Miami University Libraries

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Kiitos, mielenkiintoisia havaintoja!

Ja toki esineellistä kulttuuria saa tutkia pelkästään kirjallisesti ja kuvallisesti. Kun tutkimus on historiantutkijoiden piirissä ollut kuitenkin melkein yksinomaan sellaista, niin yritän nyt vähän kannustaa ihan säilyneiden esineidenkin pariin :)

Niin muuten tekee myös varsin hyvä kirja Fråga föremålen: handbok till historiska studier av materiell kultur (2014), josta yritän lähiaikoina saada aikaan kirja-arvion Artefactaan...

Alex Snellman