Tietoja halutaan

Tänne poimimissani vanhoissa uutisissa 1700-luvun sanomalehdistä on usein kyse kadoksissa olevasta sukulaisesta, jota kaivataan perinnönjakoon tai perhettä elättämään. Vastaavia ilmoituksia löytyisi tukuttain myös 1800-luvun sanomalehdistä ja myös 1900-luvulta, kuten oikealla oleva esimerkki Länsi-Suomesta 10.8.1909.

Eli muistin virkistämiseksi
a) kaikki eivät pysyneet paikoillaan
b) kaikki eivät pitäneet yhteyttä sukulaisiinsa
c) sanomalehdistä voi löytää historialliseen tutkimukseen materiaalia riipumatta henkilön säädystä tai varallisuudesta.

Tilan perijä hukassa 1771

Urjalan pitäjässä, Laukelan kylässä kuoli Keppi-nimisen verotalon puolikkaan haltija. Häneltä ei jäänyt rintaperillisiä, mutta tiedossa oli yksi veli. Tämä, Joh. Åhrberg, oli lähtenyt Ruotsin puolelle. Ollut ensin Tukholmassa ja sitten Norrköpingissä. Jotta häneen saataisiin yhteys ja tilan omistus siirrettyä eteenpäin julkaistiin ylläoleva ilmoitus sanomalehdessä Inrikes tidningar 19.9.1771.

Ilmoituksen mukaan edellinen omistaja oli kuollut vuotta aikaisemmin, mutta Urjalan rippikirjassa on Keppilän toisen puolikkaan talonpoika yhtä elossa 1764-1771 kuin 1772-1778. Toisen puolikkaan viljelijä Thomas Mattsson (s. 1726) kuoli 1765 ja veljensä Israel (s. 1732) 1766. Heidän jälkeensä enää torppareita? Tämän tilan Johan olisi voinut periä jos olisi palannut?

Hiskissä on kastetut Urjalasta miesten syntymävuosilta, joten lapsisarjaksi vanhemmille Mats Thomasson ja Christin Simonsdr hahmottuu: Maria s. 21.1.1720, Matthias s. 6.4.1720, Jakob s. 5.7.1724, Thomas s. 14.8.1726, Johannes s. 25.12.1728, Israel s. 19.5.1732, Ericus s. 16.4.1735, Chirstin s. 6.9.1737, Maria s. 7.3.1740. Rippikirjasta 1738-1749 selviää, että Johan oli lähetetty koulutielle ja näin saanut sitten sukunimenkin. Joka on ylioppilasmatrikkelissa muodossa Uhrberg. Turussa miehestä viimeinen havainto vuonna 1752.

Mistä tiedämme mitä tiedämme

Michael Shermerin ja Alex Grobmanin kirjan Denying history. Who says the holocaust never happened and why do they say it? kannessa Jared Diamond kehuu "You won't be able to stop reading this great ripping story." En voi ihan tuohon yhtyä, mutta hieno ja ajatuksia herättävä kirja oli kyseessä.

Juutalaisten joukkomurha toisessa maailmansodassa on Shermerin ja Grobmanin pääaihe. Itselleni se on "itsestäänselvyys", joten oli terveellistä nähdä, että se voidaan sekä kyseenalaistaa että todistaa. Keskeinen kirjoittajien pointti on, että vaikka ei ole olemassa Hitlerin allekirjoittamaa asiakirjaa, todisteet, joista voidaan vetää yhteneviä johtopäätöksiä, riittävät.

Kirjan toisessa luvussa käytiin läpi kolme erilaista tapaa ajatella tiedon muodostamista historiasta: objektiivisuus, relativismi ja historiatiede. Ensiksi mainitussa historia on jotain "valmista", jonka historioitsija voi löytää ja sitten raportoida "historian niin kuin se tapahtui". Relativistisessa käsityksessä historioitsija luo historian, niinkuin kuvanveistäjä patsaan kivestä. Historioitsija esittää luomansa menneisyyden kuvauksen yhtenä tulkintana, ei ainoana totuutena. Kolmas vaihtoehto on (yllätys, yllätys) kirjoittajien mukaan oikea lähestymistapa. Siinä historioitsija esittää väliaikaisen tulkinnan siitä "mitä oikeasti tapahtui", sillä hetkellä käytössä olevan todistusaineiston perusteella. Ihan niinkuin luonnontieteissä.

Jotain samanlaista taisi olla Historiantutkimuksen johdantokurssin luentomonisteissa. KOOÄ.

Hautajais- ja hautaustapoja

Kuva vuoden 1893 kirjallistaiteellisesta joulualbumista Nuori Suomi.

Antero Vareliuksen huomioita Suomen kansoista vuonna 1847 on julkaistu suomeksi kirjassa Suomen kansaa. Kansatieteellisiä havaintoja suuriruhtinaskunnan alueelta. Siinä:

Hautajaisseremoniat ovat hyvin yksinkertaisia. Ruumis kääritään yleensä valkoisiin pellavavaatteisiin, ainakin Länsi-Suomessa ja koko Pohjanmaalla. Arkku on tavallisesti musta, joskus valkoinen, harvemmin sininen, keltainen tai vihreä, mutta ei koskaan punainen. Lasten sekä neitojen arkulle pannaan seppele, joskus tällainen ripustetaan myös haudan ristille. Muurattuja hautoja on vanhoissa kirkoissa. Viipurin läänissä ja tietääksemme Satakunnassa Mouhijärvellä on tavallista laulaa virsiä koko matkan ajan, kun ruumista viedään kirkkoon. Satakunnassa eroavat myös murteiltaan erilaiset Tyrvään ja Huittisten pitäjät myös hautajaisten suhteen. Tyrväällä puetaan täysikasvuiset, joskus myös keskenkasvuiset mieshenkilöt housuihin, jotka eivät ole valkoiset, ja jo jonkin aikaa ennen hautajaispäivää ruumis viedään hevosella kirkkomaalle. Huittisissa ei ruumiille koskaan pueta housuja, ja se kannetaan kotoa, sen jälkeen kun joku hautajaispäivänä paareilla kirkolle, usein kahden peninkulman matkan.(s. 58-59)

Th. Rein (s. 1838) puolestaan toteaa muistelmissaan Lefnadsminnen (1918 s. 5-6), että huomattavampien henkilöiden hautajaisissa (ainakin Helsingissä?) oli tapana 1800-luvun alkupuolella kantaa arkun edessä kukin koristeltuja sauvoja, pimeään aikaan soihtuja ja merimiehen hautajaisissa laivanlippuja. Siis jäänteitä tai uudellenmuotoutunutta 1600-luvun mallia kuninkaallisten ja aatelisten hautajaisista? Kirjaa kirjoitettaessa oli jo "nykytapana" kukka-asetelmien laskeminen.

Verkkolehdestä Jargonia voi lukea Juha Ruohosen artikkelin Kuolleiden saaret. Historiallisen ajan keskisuomalaisten saarihautausmaiden luonne ja käyttö hautapaikkoina. Samaisessa lehdessä myös Emmi Tittosen artikkeli Nouse ylös vanha väki, lastujen perään! : hautausmaiden taikuus 1700-luvun lopulla. Saila Nyrkön opinnäytteen otsikkona on Sippolan ruumispaarit : ja muita tarinoita viimeiseltä matkalta. Eleonoora Rosenqvistin aiheena puolestaan Hautausmaamatkailu Helsingissä.

Kyllä ulkomaalaiset tietää...

... että Kokemäki kannattaa markitä karttaan kahdesti, kerran ruotsiksi ja kerran suomeksi.

No, pitää taas vähän rajoittaa ilkeyttä, pojat ovat varmasti parhaansa yrittäneet. (Ja Kume tarkoittanee Kokemäensaarta paikkansa perusteella.) Alareunansa mukaan kartta on kopioitu sotilaskartasta päiväyksellä 6.10.1713, jolloin oli Suomen suunnalla muita prioriteetteja kuin mäkien mittaus.

Kartta on digitoitu Pelasta kirja -hankkeessa.

Lyhyt linkkiretki Savoon

Ylä-Savon NettiAviisissa Jaakko Hynynen kirjoitti nokareen paikallishistoriaa jatkosodan aikaisesta saksalaisten sahalaitoksesta.

Mitä joutavia Hynynen tuommoisia asioita penkoo? No, otinpa tieten tahtoen Kause Oy:n esimerkkitapauksena vähälle huomiolle jääneestä kansainvälisestä teollisesta toiminnasta Ylä-Savossa 1940-luvun alkupuolella. Onhan se myös rippunen paikallista kotiseutuhistoriaa, joka odottaa nykyistä ponnekkaamman tutkimuksen kohteeksi pääsyä.

Kuulutus tuotti lisää tietoa aiheesta. Hynynen oli kirjoittanut myös muistoja talvisodasta, Matti Klingen kirjasta Iisalmen ruhtinaskunta yhden ja toisenkin tekstin, Raappanasta yhden ja toisenkin tekstin, Ilomantsin evakoista, Sakari Simeliuksesta yhden ja toisenkin tekstin.

Ilomantsi kun tuli mainittua niin linkitetään tähän Jukka Kokkosen julkaisu Villiä itää, kesytöntä länttä – Ylä-Koitajoen alueen ja Ilomantsin historiaa.

Mutta Savosta vielä... Gutenberg.org tarjoaa Kauppis-Heikin tuotannosta kirjat

• Aliina
  
• Kirottua työtä. Kuvaus Savon kansan elämästä
  
• Laara. Kuvaus Savon kansan elämästä
  
• Mäkijärveläiset . Kuvaus Savon kansan elämästä
  
• Viija. Kuvaus Savon kansan elämästä
  

Gutenbergistä löytyy myös Kaapro Jääskeläisen kertomus Savon ukon Helsingissä käynti, siihen aikaan kun Savoon ei vielä ollut
rautatietä. Tahvo Taskisen itsensä kertoma. (Kokoelmassa Iloisia juttuja I)

Savon kielen seuran sivuilta voi lukea lehteään Aakusti, jossa on myös historiaa esitteleviä juttuja.

Vastuu jää lukijalle.

Savolaisen Akka Talvivaatteissaan oikealla on vuodelta 1828 ja löytyi Kansalliskirjaston Helmi-kokoelmasta.

Ja kun ei minua savolaiset kovin suunnattomasti kiinnosta, jätän sikseen Savolaisia sukuja ja suurmiehiä -juttusarjan metsästyksen ja paljastan tähänastiset löydökset:

20.01.1903 Mikkelin Sanomat no 7 aloitus + osa 1 Duncker
05.02.1903 Mikkelin Sanomat no 14 osa 2 Poppius, Juvalta
24.02.1903 Mikkelin Sanomat no 22 osa 2 Poppius, Juvalta
05.03.1903 Mikkelin Sanomat no 26 osa 2 Poppius, Juvalta
08.09.1903 Mikkelin Sanomat no 101 osa 4 Collan
12.09.1903 Mikkelin Sanomat no 103 osa 4 Collan
08.10.1903 Mikkelin Sanomat no 114 osa 5 Berner
10.10.1903 Mikkelin Sanomat no 115 osa 5 Berner
03.11.1903 Mikkelin Sanomat no 125 osa 6 Yleisimmät suvut
05.11.1903 Mikkelin Sanomat no 126 osa 7 Brunou
14.11.1903 Mikkelin Sanomat no 130 osa 8 Munck
05.12.1903 Mikkelin Sanomat no 139 osa 8 Munck
21.01.1904 Mikkelin Sanomat no 7 osa 9 Tawast
26.01.1904 Mikkelin Sanomat no 9 osa 9 Tawast
19.04.1904 Mikkelin Sanomat no 43 osa 10 Grotenfelt
21.04.1904 Mikkelin Sanomat no 44 osa 10 Grotenfelt
28.04.1904 Mikkelin Sanomat no 47 osa 11 Fabritius
07.05.1904 Mikkelin Sanomat no 51 osa 11 Fabritius
19.05.1904 Mikkelin Sanomat no 55 osa 12 von Becker
31.05.1904 Mikkelin Sanomat no 59 osa 12 von Becker

Sisäpiirin tohinaa

Ikääni ehtinyt ihminen tietää kyllä, että sisäpiirin vitsit aukeavat harvoin ulkopuoliselle. Sen huomaa esimerkiksi siitä, että olen likipitäen ainoa, joka nauraa jutuilleni.

Mutta olisi niin kiva päästä mukaan muiden hauskanpitoon. Niinpä törmättyäni jotain kautta Arkeologiassa tohisee -FB-sivulle, päädyin muutaman kuukauden kuikuiltuani tilaamaan lehden kaikki saatavilla olevat numerot eli 3,4,5,6,7,8,9 ja 10. (Sivuhuomio: ihanan retroa, että joku viitsii tehtailla A4:sta taitettuja lehtiä verkkosivujen sijaan. Arkeologit arvostavat artefakteja?)

Lehtiä lukiessa tuli selväksi, ettei yleisöarkeologia ole ammattilaisille (pelkkä?) ilo. Numerossa 10 esitellään Lume-non-sense-arkeologia:

Arkeologien huvitukseksi järjestetyt kaivaukset kylähulluilla, originelleilla tms. Pitää liikaenergiset tädit ja sedät poissa sieltä, missä tiedettä tehdään. Kts. esim "Koekuoppa sadan metrin päähän varsinaisesta kaivausalueesta" tai "Jouko Turkka". Erinomainen metodi yleisökaivauksille

Arkeologia kuvataan addiktoivaksi kuin sukututkimus tai oikeastaan mikä tahansa tutkimus:

Kenttätyöoppaat antoivat varmemman kokemuksen ja teoreettinen kirjallisuus veti tosiaan pään sekaisin. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Vahingossa sekaannuin esinetutkimukseen. Kaverit varoittelivat, että touhuistani olisi pian leikki kaukana, etten muka pystyisi enää lopettamaan. (Muutama viite vielä ja sitten lopetan, n:o 4)

Kaikki mainittu kirjallisuus ei ole vierasta historiaa harrastavalle. Numerossa 3 listataan kirjaston uutuksissa Markus Hiekkasen teokset Suomen keskiajan kivikirkot, Suomen kivikirkot keskiajalla, Kivikirkot Suomessa keskiajalla, Keskiaikaiset Suomen kivikirkot, Kivikirkot keskiajan Suomessa, Keskiaikaiset kivikirkot Suomessa sekä Kiviajan kirkot Keski-Suomessa.

Kulttuurihistorian peruskurssin kolmosella läpäisseelle (=minä) oli erittäin antoisaa lukea numeron 8 katsaus "Uutuusteoksia kulttuurihistorian oppiaineesta". Sen mukaan "Iha ite kekattiin" (IIK)-sarjassa on julkaistu mm. nimikkeet

• Ihmisiä haastattelemalla ja haastattelut litteroimalla saadaan lähteitä kulttuurihistoriallisiin tutkimuksiin. IIK. TY. 2004
• "Jumalauta! Aikalaiskirjallisuudestahan saadaan kanssa tietoa kulttuurihistorialliseen tutkimukseen siitä, miten sinä aikana ajateltiin!" IIK. TY. 2005

Eli kyllähän minä aika monesta jutusta vitsin (mielestäni) löysin.