XXX. Jossakin ylimaan seurakunnassa torui pappi saarnastuolista yhteistä kansaa siitä että jaamailivat vieraita sanoja puheessansa, ja sanoi: Te väärännätte ja pahennatte oman kielenne, niin ett'ette osaa enää puhuakkan niin että joku Teitiä ymmärräiskän, kuin jokapaikkaan sekoitatte esimerkiksi "topra" ja "karaso!" — Äi, jättäkää pois semmoiset sanat, niin sitte se vasta topra on!
XXXI. Lukusilla I—gossa kysyi pappi —r yhdeltä nuorelta mieheltä joukossa: Onkos viikossa useampaa lepopäivää? — On, jos ottaa tahtoo! vastasi tämä.
XXXII. "Missäs silloin olit kun Pori paloi?” (1801): kysyi toinen mies toiselta. "Katon pääl'", vastasi tämä. — ”Oi voi, vai katon pääl" ihmetteli edellinen, vaikka toinen vaan kattoi päälle. (9.8.1861)
XXXIII. Vanha direktöri B—n Fgr—in rautatehtaassa joi aika harvoin kahvia ja silloinkin ainoasti lääkkeeksensä maannota ja sokerita. Överstinna Wr. L:jaalla ihmetellen tätä kysyi totisena: "No hyvät ihmiset! miltähän tuo maistuu?” — "Se maistuu kahvilta, teidän armonne!" vastasi tämä vanhan kolealla äänellänsä.
XXXIV. Hyvällä supliikilla varustettu mies oli ottanut pahaksi tavaksensa vedellä valhekoukkuansa tarpeettomastikkin. "Minulla on niin tarkat silmät, että näjen kärväsen kävelevän tuolla tornin kukon päällä", sanoi hän toisellensa. — ”Vai niin maaka", vastasi toinen, "niin tarkkoja ei ole minulla; mutta minä kuulen joka tömäyksen sen askeleista.”
XXXV. Kukaties oli sama veitikka kun sanoi: "Ajellessani kerta järvellä, petti jää, ja minä hevoseneni päivineni pohjaan, jota myöden ajoin rantaa päin ja sitte suuresta avennosta ylös.” — "Minä kans kerta jouduin noin jään alle", tohahti toinen ja pysähti enempää puhumasta. — ”Kuinkas sun sitte kävi?" kysähti edellinen huulet hölmöllä. — ”Olen siellä vielä! selitti äskeinen.
XXXVI. Franskassa on nykyjään koeteltu että hevonen elää 25 vuorokautta syömätöinä, kun vaan saa kylläksi vettä juodaksensa; mutta ainoasti 5 vuorokautta, juomatoina, jos saa vaan kuivaa ruokaa; onko hänellä 10 vuorokautta tarpeeksi syötävää, mutta niukemmin juotavaa, niin hän kuolee. Näistä näkyy kuinka välttämätöntä vesi on hevoselle.
XXXVII. Isovatsainen herra lähti ravintolasta ähisten ja puhisten, kun oli syöty pulskea päivällinen ja juotu monta maljaa. Tuli häntä vastaan kerjäläinen ja rukoili rahanäyriä. "Mitäs sillä tekisit?" tiuskasi herra, ollen pahalla tuulella. "Ostaisin leipää, kun on nälkä", vastasi toinen. "No kiitä onneas", sanoi herra, "kun et ole vatsas vaivoissa; kyllä mar sinun kelpaa, mutta toista minun on."
XXXVIII. Uudenkaupungin tienoilla puhuvat kaikkikin hyvin lyhykäiseen, mutta muutamat niin peräti, ettei tottumaton ymmärräkkään. Niin eräs rouvakin piijallensa, kun se antoi lehmän kuljeskella pitkin kaupungin katuja; huusi paitsi muuta: "maksit saksit". — Tämän luulnet olevan ruotsia taikka mustalaista, mutta kas eipä olekkaan, vaan sama kun me sanomme: maksa itse sakko sitte."
XXXII. Professori B. vainaja paranteli elukoita, koska aikaa hänellä oli, ja harjaantuikin siihen hyvin. Siihen aikaan ei vielä pidetty kaikkia töitä yhtä kunniallisina, eikä luultu mainitun parannus-keinon oikein sopivan niin oppineelle miehelle, kuin B. oli; mutta näitä hän ei pannut miksensäkkään. Viimein sai hän haukunto-nimenkin "mullikka-tohteri". Kerran meni joku keikari, suututtaaksensa ukkoa, kysymään hänen ovensa taa: "onko mullikka-tohteri kotona?" "Olen", vastasi B., tulkaa sisälle näyttämään kipuanne." Keikari palasi nenä pitkänä.
XL. Onko keräjäin käynnistä aina hyötyä? — Mies meni tuomarille kantamaan karhun päälle, joka luvattomasti kävi syömässä hänen kauraansa pellolta. Tuomari sanoi: "tuo hän oikeuteni eteen, kyllä minä riidan ratkaisen." Mies otti padan, kaivoi sen kauramaahansa ja täytti viinalla. Karhu, kun se taas tuli ja söi kauraa vatsansa täyteen, rupesi janottamaan; luuli padan lähteeksi ja meni juomaan, eikä jättänyt pisaraakaan viinasta, sillä hän on ainakin sille perso. Tästä lanttui paikalle, ja mies toi hyvät niiniköydet, köytti juopuneen karhun rattaillensa ja vei keräjiin. Tuomari antoi tämän päätöksen: hän on henkensä ja tavaransa rikkonut: ota sinä henki, lautakunta saa lihan ja minä nahan. (16.8.1861)
XLI. Yksi K—n rautatehtaan miehistä tappeli pahoin vaimonsa kanssa, jolloin vaimo kirkui kauheasti. Naapurin muija kuullen sen riemun ja peljäten miehen lyövän kumppaninsa hengettömäksi, kiiruhti vaimon apuun. Tämä ei sitä ensinkään kärsinyt, vaan kääntyi käymään auttajansa kimppuun, kidastaen kiivaasti: "mitä tämä sinuun kuuluu, se on meidän kahdekesken!"
XLII. Korkia herra Z. Helsingistä, ollessansa jossakin mailla, kysyi sen linnun nimeä, jota isossa puuhäkissä salvistettuna hänellekkin näytettiin. Sanottiin sen olevan: kotka. "Mitä pilaa se on", vastasi tämä, "niinkuin en tietäisi että kotkalla on kaksi päätä!"(30.8.1861)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti